Kirjoittaja Ville Virmajoki on kansainvälisen turvallisuusalan ammattilainen, terapeutti ja tulkki, kolmen aikuisen tyttären faija ja kaveri, ammattimaisen sporttipirkon avopuoliso ja Dalai Lama -fani, kamppailulajeja elävä ja omia mielenliikkeitään harrastava suomalainen mies.
Me kaikki harjoittelemme itsensä hyväksymistä – sitä että ei olla ihan Supermanejä
Kuullessaan sanan ”kehonkuva”, ensimmäinen esiin nouseva ajatus on anorektinen teinityttö tai fanaattisesti treenaava jumppamuori… eikö? Mediaa ja mainosteollisuutta syytetään teinityttöjen rääkkäämisestä kohtuuttomilla ihanteilla ja jatkuvalla kuva- ja tunnetykityksellä kaikista mahdollisista medioista, ja kovan nousun tehnyt fitness-kulttuurin ja -kondiksen ihannointi on nyt jo tuottanut “ylpeä kiloistani” -vastarintaliikkeen, eikä tähän naisten kidutukseen loppua tule.
Mutta entäs sitten miehet?
Muutama vuosi sitten äijän piti olla iso kuin kivitalo ja kehonrakennus oli se juttu. Seuraavaksi kropan piti olla monipuolinen, joten “oikea” laji oli crossfit. Tämän jälkeen miehen ruodon piti olla “toimiva”, koska movement olikin parempi kun astanga, ja sitten vielä se dressman-mies…
Olisi hyvä, jos mies olisi aika iso ja erittäin revitty mutta ei liian, koska se näyttää vähän pahalta. Pitäisi olla tosi vahva mutta ei maastavedossa vaan esim. maitotonkalla jonglööratessa, ehdottomasti pitää venyä tositosilähelle spagaatia mutta räjähtävää voimaa pitää olla kun Nalle Puhin Tikrulla. Ai niin, ainakin puolimaraton pitäisi pystyä juoksemaan mielellään jonkun kauppareissun yhteydessä. Ja vähän jotain kamppailulajiakin pitäisi osata. Ja pukeutua koska “onnea Suomi”.
Miestenkin tapauksessa kehonkuva alkaa saada vaikutteita ja paineet alkavat kasautua jo aika varhaisessa lapsuudessa. Siinä vaiheessa, kun siirrytään Muumeista Teräsmieheen, alkaa ensimmäinen mieskuva ja visuaalinen ihanne tunkea nuoren miehen päähän. Väitän, että jokainen teinipoika ja nuori mies ikävälillä 16–80 v. jossain vaiheessa ja jossain muodossa ylikompensoi tarvettaan sopia johonkin näistä malleista. Ja mihin tämä sitten johtaa? Puhutaan paljon naisten syömishäiriöistä, itsetunnon ajamasta huomionhakuisuudesta sosiaalisessa mediassa, ulkonäköön liittyvästä kiusaamisesta lasten parissa ja niin edelleen. Naisten. Ei miesten. Ja miksi ei?
Olikos ne sittenkään vain naisten juttuja? Mitenkäs esimerkiksi ortoreksia (syömishäiriö, jonka taustalla on pakkomielteinen halu syödä terveellisesti) toisessa ääripäässä ja totaalinen fyysisyydestä ja liikunnasta kieltäytyminen toisessa? Oireita samasta ilmiöstä? Ehdottomasti, ja me kaikki olemme sen vaikutuksen alaisia.
Hei, me ollaan ihan kaikki vähän viallisia! Ennemmin tai myöhemmin me kaikki harjoittelemme sitä samaa itsensä hyväksymistä, sitä että ei olla ihan vielä – ihan Superman-kuosissa. Joten miten tästä eteenpäin, sinnehän tässä oltiin menossa?
“The problem is not the problem,
the problem is your attitude about the problem.”
– Capt. Jack Sparrow –
Lähdettäisiinkö vaikka siitä ajatuksesta, että se mihin keskityt, vahvistuu? Eli jos haluat pysyä nykytilanteessa, jäädäänpä kiroilemaan sitä eikä tehdä millekään mitään, eikö niin? Tai, jospa tehdään niin että muistellaan vaan kovasti sitä, kuinka paljon huonommin tai paremmin asiat olivat ennen, kuulostaisiko hyvältä? – No ei minunkaan mielestäni.
Itsetunto-ongelmiin ja muihin laajempiin työmaihin ei ole pikaratkaisua, tietenkään. “Hyväksy itsesi” on kiva slogan mutta hirveän huono neuvo. Joten sen sijaan että jäädään tuijottamaan syitä, vaikutuksia ja seurauksia, mitä jos vaan katsottaisiinkin eteenpäin? Jos siis tiedostat, että kehonkuvaan liittyvät ongelmat tai epävarmuudet ovat osa elämääsi ja niiden vuoksi tunnet painetta esim. treenaamiseen, niin mitä jos vaan hyväksyt että näin on? Etkä huolehtisi siitä sen enempää? Sen sijaan keskitytään nyt asian positiiviseen puoleen, joka on tietenkin tekemisestä nauttiminen.
Ehdotus:
Kuvittele tilanne, kun viimeksi olit tämän saman paineen ajamana käynyt salilla, juoksemassa, kiipeilemässä tai muuten rääkkäämässä itseäsi ja sen jälkeen ollut itseesi ja tekemisiisi tyytyväinen, koska olet tyydyttänyt jotain tarvettasi, tässä tapauksessa ehkä tarvetta tyynnytellä nalkuttavaa itsetuntoa. Joko kuvittelit? Hyvä.
Mikä tuo tilanne oli? Missä olit, mitä tekemässä, ketä muita oli paikalla? Miltä hyvä fiilis tuntui, ihan fyysisesti? Missä se tuntui? Miltä sinun hyvä fiiliksesi näytti jonkun muun, ulkopuolisen mielestä? Miten se häneen vaikutti? Joko vastasit? Hyvä! Pidä hetki tuosta muistikuvasta kiinni, ota siitä kaikki irti, anna sille vaikka nimi.
Nyt tehdään niin, että seuraavan kerran kun sinulla on tunne, että pitäisi tehdä jotain, mietit ensin, mistä tekemisestä juuri nyt saat tuon saman tunteen. Riippumatta siitä, tuleeko hyvä fiilis päikkäreistä, punttisalista, juoksemisesta tai keittiörempasta. Ja seuraavan kerran sama juttu – sen sijaan että jatkuvasti jahdataan visiota, jahtaatkin nyt tyytyväisyyden tunnetta sellaisenaan. Sopiiko? Vähän ajan kuluttua tulet huomaamaan pystyväsi ihan itse liittämään tuon saman olon melkein mihin tahansa tilanteeseen tai tekemiseesi – kokeile vaikka! Ja tämähän tarkoittaa vain valinnanvapautta tästä hetkestä eteenpäin.
Entä sitten kehityspaineet? Ensinnäkin, sinä itse luot omat tarpeesi ja paineesi. Koska näin on, on sinulla myös oikeus määritellä, mikä on riittävästi. Joten jos nyt koet pakkoa kehittyä jollain osa-alueellasi, mitä jos tästä eteenpäin et mietikään tämänhetkistä tilannetta vaan teet ensi kerralla, kun siltä tuntuu, asiasi ihan vähän paremmin? Nopeammin? Pidempään? Sulavammin? Ja sitä seuraavalla kerralla taas vähän paremmin? Hiffaat jo, eikö? Ja mitä tehdään? Ei sen väliä, kunhan muistat käyttää sitä samaa tunnetta joka kerran, kun SINÄ haluat jotain tehdä.
