Kiksejä rauhoittumisesta

NEPU_BLOGI

Kohtaamisia muutaman viikon sisään: Törmäsin erääseen tuttavaani, tuottajaan, kahvilassa. Hän kertoi puuhaavansa uutta festivaalia, pyöritteli päätään, hymyssä häivähti väsymys. ”Päivittäin kyseenalaistan mielenterveyteni, miten ihmeessä lähdin tähän mukaan?”, hän sanoi. Samastuin tuohon puuskahdukseen. Se olin minä muutama vuosi sitten.

Viime viikolla olin palaverissa eräässä pienessä hotellissa Sarajevossa, juttelimme omistajan kanssa yhteisistä suunnitelmistamme. Hänen vanhempansa ovat Bosniasta, mutta nainen itse on syntynyt Pariisissa ja asunut valtaostan elämästään ulkomailla. Hän kuvaili olevansa Sarajevossa kuin turisti, vaikka onkin vieraillut kaupungissa vuosien varrella lukuisia kertoja. Kokemassamme on paljon yhtäläisyyksiä. Näemme yhä paljon toverillisuutta ja lämpöä katukuvassa, sielläkin, missä paikalliset surevat niiden jo haihtuneen. Kaikki kun oli paremmin ennen sotaa – ja aivan varmasti niin.

Kippistimme sille, että olemme laittaneet kaikki säästömme tähän, hän hotelliinsa, me majataloomme ja tänne asettumiseen. Uskomme, että asiat lähtevät rullaamaan. Että kaikki järjestyy. Että vaikka nyt ei ole varaa maksaa laskuja aina ajallaan, niin tämä on silti parempaa kuin mikään muu aiemmin.

Kävelin tapaamisesta pois kevyin mielin. Mahtavaa tehdä suunnitelmia ihmisten kanssa, jotka uskovat tähän samaan hulluuteen, kun niin moni ei enää jaksa.

Paria päivää aiemmin olin erään ystäväni läksiäisjuhlissa. Meitä oli kenties parisenkymmentä henkeä, monet ekspatriaatteja, työkomennuksella Bosniassa – ja sitten me vuoristolaiset. Oli hauskaa huomata kuinka työmme, varallisuutemme tai tulevaisuuden suunnitelmamme eivät erottaneet meitä muusta porukasta: diplomaatti tai pientilallinen, same difference.

Johtuneeko sijainnistamme Balkanilla, elämänkokemuksesta, maailmantilasta – vai olenko vain tullut sokeaksi mahdolliselle asemalla pörhistelylle – mutta ympäristössäni on paljon ihmisiä, joille uutuuttaan hohtava auto tai näennäisen näyttävä ura ei enää merkitsekään kovin paljon.

Kiltteys, ystävällisyys, lempeys ja auttavaisuus ovat tärkeämpiä kuin raha. Iloisuus, elämänmyönteisyys, ymmärtäväisyys ovat enemmän kuin valta.

Tuntuu, että nykyajan nuorille se mihin me, nykyajan keski-ikäiset, olemme kasvaneet, on silkkaa hulluutta. Tavoittelemaan jotain tiettyä asemaa muiden silmissä. Arvostettu ura ja sen mitattavissa oleva kehitys. Tietyt symbolit osoittamaan saavutuksia: luksusauto, iso talo, soveliaan kokoinen, soveliaasti käyttäytyvä perhe.

Kuin varkain omasta elämästäni karkasi joitakin statusta osoittavia asioita, kun muutimme vuorelle. Siinä vaiheessa elämää, kun monet rakentavat tohinalla uraa, me teimme lähes täyskäännöksen siitä poispäin. Vaikka teenkin jatkuvasti töitä, työn merkitys on muuttunut. Perheeni, majatalo, vuori, kirjoittaminen, kaikki tämä on jollain kummalla tavalla yhtä. Ja vaikka entinen työni antoi lopussa usein tyydytyksen tunteen, en kaipaa adrenaliinipiikkejä ja tai produktion jälkeisiä juhlia. Se ihmetyttää itseänikin.

Sen sijaan olen suunnattoman onnellinen siitä, että voin tarjota levähdyspaikan tuottajatuttavalleni, kunhan festari on onnellisesti takana ja kesä vasta edessä.

”Ehkäpä tulen vuorelle, kun tämä on ohi, että pääsen vähän rauhoittumaan”, tuottajatuttuni huikkasi perääni kahvilanterassilla. Noista lausahduksista taidan saada tämänhetkisen työni isoimmat kiksit.

IMG_5170

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: