Pari vuotta sitten kirjoitin keittiön liitutaululle LOVE & FREEDOM, rakkaus ja vapaus. Halusin rakastaa, mutta halusin olla vapaa. Rakastaa, kyllä. Vapaa, mistä?
Pyöriteltyäni viimeiset kuukaudet tätä sanaparia mielessäni, olin jo luopumassa sen tarkoituksenmukaisuudesta. En saanut sitä sopimaan elämääni millään muulla, kuin varsin metafyysisellä tasolla. Viimekädessä rakkautta ei voi omistaa, se perustuu aina vapauteen. Sitä ei saa vangittua sopimuksiin, ei sanoihin – ei varmistettua millään keinolla. Rakkaus on aina ja lähtökohtaisesti vapaata. Kukaan ei voi omistaa sinua, ei rakkautta.
Yritin tuoda vapauden käsitettä ja ajatusta suhteeseeni. En halunnut pyytää toiselta mitään, mitä hän ei voisi minulle antaa. Ajattelin kai, että näin pystyisin antamaan täydellisen vapauden. Tunteeni ja tarpeeni tuntuivat taakalta, jota pitäisi vältellä.
Unohdin kokonaan inhimillisyyden elementit: toiveet, hauraudet, turvallisuuden. Tunteiden ja tarpeiden olemassaolon. Unohdin ihmisyyden. Unohdin, ettei onnellisuus synny ihmisyyttä kieltämällä, vaan ihmisyyden kanssa. Oma inhimillisyytensä hyväksymällä. Jos kiellät jonkin osan itsessäsi, yrität tukahduttaa jonkin olemassaolosi ulottuvuuden, se kyllä pyrkii pintaan tavalla tai toisella. Mitä määrätietoisemmin tukahdutat, sen pontevammin se pyrkii esiin. Jollei muuten, niin enemmän tai vähemmän pimeässä muodossa. Niitä kutsutaan varjoiksi.
Olemme ihmisiä ja meillä on tunteita ja tarpeita, jotka täytyy huomioida niin rakkaus- kuin muissakin ihmissuhteissa. Niiden kieltäminen tekee ihmisestä näkymättömän. Kukaan ei halua olla näkymätön, ja kaikkein vähiten rakkaussuhteessa. Jokaisella on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi. Varsinkin rakkaudessa.
Henriika Maikun kirjoitus turvallisuudentunteesta auttoi asettelemaan paloja paikalleen:
”Psykologinen turvallisuus on aina elävien olentojen välisessä suhteessa. Se tarkoittaa varmuutta siitä, että voi olla muiden seurassa oma, kokonainen itsensä. Ettei itseään tarvitse pienentää tai pelätä että muut häpäisevät, hylkäävät tai rankaisevat siitä, että ilmaisee oman kokemuksensa jostain asiasta. Psykologisen turvan tunne ystäväporukassa, työtiimissä, perheessä, parisuhteessa on valtava lahja. Kun tunnemme, että yhdessä olemme turvassa, avautuvat sellaiset mahdollisuudet, kauneudet ja häikäisevyydet, jollaisia emme ennen tienneet olevankaan.”
Turvattomuus herättää ainoastaan hätäännystä ja halua varmistaa omaa arvoaan rakkaudessa – tai halun paeta.
Olen mietteissäni ja jonkin oivalluksen tulemisen äärellä. Olen vihainen itselleni siitä, että olen solmussa, eksyksissä ja etten pystynyt parempaan. Selailen vanhoja kirjoituksiani taaksepäin. Muutama vuosi sitten olen kirjoittanut näin:
”En malta olla kurkistamatta sanoin maailmaan, jonne olen matkalla: kun ongelmien ydintä ei enää etsi toisesta, vaan vastaukset löytyvät minusta. Kun rakkaus ja turva on minussa, ei siinä toisessa. Kun minä olen vapaa, ja se toinenkin on. Kun rakastamme toisiamme pelottomasti, pelaamatta, ilman naamioita ja suojauksia.”
Sitten tajuan sen. Miten olin niin sokea? Joskus täytyy katsoa taaksepäin nähdäkseen tämän hetken: Olin jo perillä. Olin jo vapaa.
Jossakin kohtaa matkaani olin eksynyt polulta ja kuvitellut vapaudeksi sitä, ettei ole tunteita tai tarpeita, jotka voisivat vaikuttaa suhteeseen. Kuvittelin, että tietyt tunteet ja tarpeet olivat ei-toivottuja ja niiden ilmaiseminen millään tavoin kiellettyä. Että vastuun ottaminen itsestä tarkoittaisi, että olisimme kumpikin täydellisen itsenäisiä, täydellisen riippumattomia. Olisimme vapaita.
Mutta ihminen, joka on suhteessa immuuni toisen tunteille ja tarpeille on kylmä kuin kivi. Se ei ole rakkaussuhde. Vapaus muuttuu erillisyydeksi, jossa kahden välillä ei ole enää kohtaamispintaa. Sellaisesta kohtaamattomuudesta ei myöskään synny sitä turvallisuudentunnetta, joka voi olla huikeimman kauneuden alku. Tila kohdata toinen koko haavoittuvuudessaan ja voimassaan.
Samalla tajusin, että olin jo löytänyt sen mitä etsin — itsestäni.
Muistan ajan, jolloin olin hanakka etsimään oman onnettomuuteni syitä itseni ulkopuolelta. Rakkaussuhteessa vielä enemmän kuin missään muissa suhteissa. Miten helposti syytin toista vallitsevasta tilanteesta. Miten tarkasti osasin nähdä toisen puutteet ja miten sokea saatoin olla suhteessa itseeni. Miten projisoin toiseen omia puutteitani ja vastaavasti otin identiteettiini toisen projisointeja — syyllistyin toisen sanoista. Muistan, miten vaikea minun oli olla väärässä – miten pidin itsestäni niin vähän, että väärässä oleminen olisi syönyt loputkin minusta. Muistan myös, miten osasin rakastaa vain täydellisyyttä ja toisen epätäydellisyys oli jotain, mitä oli vaikea katsoa. Minun oli vaikea rakastaa toista inhimillisenä. Muistan, miten ahdistunut ja hätääntynyt olin pelätessäni minua ja etsiessäni turvaa itseni ulkopuolelta. Miten sain häivähdyksenomaisesti kiinni siitä, miltä elämäni tuntuisi, kun en enää etsisi minua toisesta.
Olin varmasti hirveä rakastettu.
Olin kulkenut pitkän matkan. Olin vapaa tuosta vankilasta – juuri niin kuin olin halunnutkin. Olin ottanut vastuun itsestäni. Olin myös päästänyt irti toisesta. Nämä vuodet olivat auttaneet näkemään, miten toisen ihmisen toiseus on kauneinta maailmassa, eikä se ole minun käsissäni, eikä sen pidäkään olla – ja juuri tälle pohjalle voi syntyä rakkaus, joka antaa toisen olla sellainen kuin tämä on. Epätäydellisyydessään täydellinen. Ja se on etsimääni vapautta.
Ja aivan viimeiseksi havahduin siihen, että minun täytyy vapautua perfektionismista, yrityksistä muuttua valoksi – ja antaa itseni olla ihminen. Hyväksyä myös tunteeni ja tarpeeni, myös epäitsenäisyyteni. Myös tarpeeni tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin olin juuri nyt. En voinut olla enempää. Minä voisin kokea olevani rakkauden arvoinen vain, jos hyväksyn itseni kokonaisena.
En kuvittele, että olen nyt valmis. En todellakaan ole. Mutta tiedän, että yksi ympyrä on sulkeutunut, yksi matka on päättynyt. Tulen eksymään ja löytämään jatkossakin, sitä en epäile lainkaan. Tulee uusia matkoja, uusia harharetkiä. Mutta ennen kaikkea, on syntynyt se rakastamisen tila, jota etsin.
Vapaus ja rakkaus ovat minussa. Kokemus rakkaudesta ja vapaudesta voi lähteä vain minusta. Ne ovat eksistentiaalisia tiloja. Mutta kuten ei rakkaus, myöskään vapaus ei ole jotain, mitä voi pyytää tai vaatia toiselta tai tarjoilla toiselle. Jollei sinussa ole rakkautta, olet kuin musta aukko, joka imee kaiken sisäänsä. Etkä pysty mitään sieltä antamaan pelkäämättä, että annat enemmän kuin saat, sillä ajattelet koko ajan niukkuutta. Pelkäät tulevasi hyväksikäytetyksi.
Näin on myös vapauden kanssa. Et voi antaa sitä riittävästi ihmiselle, joka jatkuvasti kokee vapautensa uhatuksi. Et voi myöskään väkisin pakottaa vapauteen ihmistä, joka pelkää vapauttaan. Rakkaus ja vapaus ovat jotain, mistä en ole vastuussa toisen ihmisen puolesta. Minä en anna niitä kenellekään, enkä minä voi niitä ottaa pois keneltäkään.
Niin rakkauden kuin vapaudenkin täytyy ensin toteutua edes nupullaan yksilöllisellä tasolla, jotta kokemus rakkaudesta ja vapaudesta voivat puhjeta kukkaan rakkaussuhteessa. Rakkaus ja vapaus ovat minussa, ja sinussa. Jollei niitä ole minussa ja sinussa, ei niitä ole missään.
Tältä pohjalta me voimme rakastaa. Ja se on verbi.
Miksi haluta rakastaa rakkaussuhteessa, jos kaikki on kerran kuitenkin sinussa – niin rakkaus kuin vapauskin?
Uskon rakkaussuhteen olevan tila, jossa yksilöllisellä tasolla alulle saatettu hieno ja kaunis voi moninkertaistua. Jotain äärettömän upeaa mitä on minussa – ja sinussa – voi rakkaussuhteessa vahvistua ja käydä läpi metamorfoosin, jossa lopputulos on jotain ihan muuta kuin se mistä lähdettiin liikkeelle.
Jäämällä sollipsistiseen rakkauden ja vapauden tilaan jäämme yksin. Sieltä täytyy uskaltaa tulla kohtaamaan toinen. Omassa hauraudessaan ja inhimillisyydessään. Kumpikin. Ja se on kokonaan uusi luku, kokonaan uusi kirja, kokonaan uusi tarina.
Rakastaaksemme suhteessa koko inhimillisyydessämme tarvitsemme myös nähdyksi ja kuulluksi tulemista — turvallisuudentunnetta. Eikä se ole luopumista mistään. Se on kohtaamista ja voimaantumista. Se on matemaattinen ihme. Se mikä on jo sinussa voi nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kautta vain moninkertaistua. Saada aikaan uusia ihmeitä, uusia toiveita, uusia kohtaamisia. Se on luomistyötä koko kauneudessaan.
Kukaan ei antaudu täysin ja kokonaan, jollei koe oloaan turvalliseksi. Turvallisuus on siten perusta, jolla kahden ihmisen vapauteen perustuva rakkaus voi seistä koko voimassaan. Sille pohjalle voivat asettua kaikki tunteet kevyimmästä ilosta musertavimpaan suruun, koko olemassaolon kauneus, rinnakkain hengittämisen hauras hienous.
***
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.
