Herkkyys on uskallusta olla ihmiselle ihminen – Se ei ole heikkoutta, vaan jokaisesta löytyvää myötätuntoa

Kuulostaa ehkä aika älyttömältä, mutta kerään kukkia kedolla niin, että valitsen sellaiset kukat, joiden mielestäni kuuluu saada olla yhdessä niin pellossa kuin vaasissakin. Jätän niitylle paikalleen vauvakukat tai sitten otan koko kukkaperheen.

Jonkun mielestä voi olla käsittämätöntä huuhaata, että pellon leinikit ovat keskenään perheenjäseniä, mutta tiedän, että te herkät siellä hiffaatte jetsulleen, mitä tarkoitan. Näen syvälle pinnan alle ja aistin ihmisten ja asioiden välisiä yhteyksiä erittäin skarpisti. Koen elämän syvästi ja rikkaasti ja superherkkyyden käyttäminen on tavalla tai toisella aina ollut myös työtäni.

Herkkyydellä on toinenkin puoli. Olen ujostellut, mennyt hämilleni, vetäytynyt sivuun tai kuumentunut korvistani, jos joku valehtelee, tekeytyy vahvemmaksi tai muuksi kuin on, niittailee toisia tai puhuu muuta kuin oikeasti ajattelee. Olen toisinaan mennyt sosiaalisissa tilanteissa tällaisten juttujen vuoksi makkaralle kuin sukka, harmissani siitä, ettei vaan voida olla mitä ollaan.

Joskus olen antanut ihmisten myös lanata itseäni tai käyttää hyväkseen, koska olen kokenut myötätuntoa roolin vetäjää tai vahvaksi tekeytyjää kohtaan. Kiltteyteni ei oikeastaan olekaan aina ollut pehmeyttä vaan rajattomuutta ja ehkä ihan vääränlaista sääliä. Kuinka kumpikaan osapuoli voi löytää sydämen voimansa, jos minä annan epävarmuuttaan höyryävän manipuloida? Olenko siis itse aina ollut autenttisesti mitä olen? Olenko itse aina ollut läsnä sydämessäni, rehellinen, kunnioittava, epävarmuuteni kanssa sinut? No en tod.

Herkkyyden voima on kirjaimellisesti voimaa, joka syntyy, kun alkaa olla sinut kaiken sen kanssa mitä itse on – ja mitä toiset ovat. Herkkyys ei ole heikkoutta eikä poikkeustila, vaan jokaisesta löytyvää myötätuntoa. Jos joku esittää, huijaa tai peittelee, tuumailen nykyään, että hitsi mä kuulen sua. Minun ei silti tarvitse pienentyä, nolostella eikä kärvistellä, jos toinen ei juuri nyt osaa ilmaista, että mua itse asiassa jänskättää tai mulla ei ole hajuakaan, kuinka voisin päästää irti suorittamisesta, kilpailemisesta tai elämän kontrolloimisesta. Voin vain olla avoimesti läsnä itseni ja toisen kanssa, rajoistani huolehtien. Myötätunnolla kuulostellen, että niin just – tällaisia me ihmiset ollaan, inhimillisiä kaikkine kotkotuksinemme.

Sydämen kautta eläminen on sitä, että uskaltautuu itselleen ja toisille rehelliseksi siitä, mitä kokee. Se ei näytä miltään tietyltä vaan vaihtelee eri hetkissä. Kaikissa tilanteissa ei edes kannata avata itseään ihan levälleen. Sydämeen solahtaminen on inhimillisyydelleen, tunteilleen ja omalle totuudelleen avautumista ja sen kunnioittamista – ei mitään pliisua pässinä narussa kulkemista. Herkkyys on uskallusta olla ihminen ihmiselle, ei vain supersuorittaja, tähtimenestyjä, megaäiti tai joku muu etuliitetyyppi.

Sydämen tasolla eli herkkyyden kautta toisen kohtaamisen tunnistaa siitä, että tulee hyvä fiilis, lämmön läikähdys ja kunnioittavasti ja vertaamatta nähdyksi tulemisen tunne. Sydämen avoimuus ja aitous ajaa joskus raivon partaalle sellaisia, joiden on ainakin siinä hetkessä hankalaa suoda itselleen kaikkia fiiliksiään ja puoliaan. Toisia se muistuttaa, että hei vitsi, mäkin saan olla mä, ei tässä tartte mitään esittää. Se riisuu aseista tai saa varustelemaan linnoituksia, mutta sydämen kautta ja avoimena olemisen voi vain itse valita. Sitä ei toisilta voi vaatia, mutta sen saa rohkeasti antaa itselleen lahjaksi, riippumatta ympäristöstä tai muiden reaktioista.

Voi olla, että se mistä tässä maassa toisinaan puhutaan herkkyytenä onkin suhteellisen normaalia tunne-elämää – joka meillä on ihan lähihistorian havinan vuoksi pikkuisen hakusessa edelleen. Kun yleiseen ilmapiiriin kuuluu, että tunteet tulee pitää itsellään tai että jotkut fiilikset ovat vähemmän suotavia kuin toiset, herkemmät alkavat rakoilla, hikoilla ja punastella. Muistuttavat, että ei täällä mitään ihmiskoneita olla vaan ihan tavallinen sinä ja minä, voimassamme ja kärvistelyssämme. 

Menen Facebookiin usein vain, jos minulla on kyllin vahva fiilis. Kyllin vahva siihen, etten harmistu, jos kohtaan siellä enemmän kuoria kuin sydämiä. En tarkoita, että somessa tai yhtään missään pitää vaahdota tunteistaan ja itkeä ja vuodattaa tai pistää pystyyn vaikuttava show (joka on ihan eri asia kuin tunteiden jakaminen). Tuntuu kivalta kuulla, mikä toista ihan oikeasti pelottaa, mietityttää, hämmentää tai sydänläikyttää. Se on aitoutta ja inspiroi minuakin aina vaan pysymään sydämessäni ja itsessäni. Toisen autenttisuus muistuttaa, että vähän hupsuja, makeita, viisaita, pönttöjä, vahvoja ja hienoja ollaan kaikki tavallamme. Ja saadaan ollakin.