Jos tänään kuulisin, että minulla on vielä kaksi vuotta jäljellä, pysähtyisin. Ajatus on erilainen kuin se, että minulla olisi vain tämä päivä, jota olen tunnustellut toisinaan. Se pysäyttää tähän hetkeen, mutta antaa tilaa ja merkityksen huomiselle, tehden huomisesta ja päivistä sen jälkeen tärkeitä. Minulla on tämä aika. Mihin haluan sen todella käyttää?
Ensimmäinen ajatukseni on, että haluan pysähtyä. En tarkoita, etten tekisi mitään, mutta jokin sisälläni kutsuu hiljentymään. Antamaan levottomuuden mennä ja olla. Olemaan niin tässä, kuin on mahdollista. Se tapahtuu ainoastaan rentoutumalla. Päästämällä irti. En voi yrittää olla tässä, voin vain antaa minun olla tässä, sen verran, kuin olemuksessani on sille tilaa juuri nyt. Hengitys, huokaus, kehoni tunteminen, ne auttavat. Silmien sulkeminen. Onneksi olen harjoitellut tätä, sillä muutoin en olisi paikalla elämäni viimeisessä kahdessa vuodessa. Ja se tuntuu juuri nyt tärkeimmältä.
Haluan kokea nämä hetket. Kuulla hiljaisen elävästä paikasta sisälläni, mitä todella tehdä tällä ajalla. Mikä on sydämelleni merkityksellistä? En voi ohjata elämää, mutta voin kuunnella sitä, mihin se jo sisälläni haluaa kulkea. Haluan myös valmistautua siihen hetkeen kun lähden, sen verran, minkä voin. Olla läsnä siinäkin. Muistan Kabirin laulusta (Kabir’s song – Snatam Kaur) tutut sanat.
”kuole sellainen kuolema, jumalan edessä, ettei sinun enää koskaan tarvitse kuolla.”
Kirjoittaessani huomaan, että sisimpäni kuunteleminen ja se, mitä haluan tehdä tällä ajalla, ovat sama asia. Kun kuuntelen, siirryn siihen virtaan, joka minussa elää. Elämäni tapahtuu minulle optimaalisella tavalla.
Sisälläni herää ajatuksia ja kuvia siitä, että haluan muistaa lähimpiäni. Viettää aikaani niiden ihmisten seurassa, jotka ovat minulle merkityksellisiä. Kertoa heille siitä, kuinka arvokkaita he ovat. Nähdä heidät. Koskettaa heitä sillä rauhalla, johon olen saapunut sen jälkeen, kun elämäni hetkistä tuli minulle merkityksellisiä. Jakaa sen inspiraation, johon kytkeydyn kun herään elämään. Vailla niitä suunnitelmia ja rajoitteita, jotka aiemmin estivät minua elämästä. Millään siitä ei ole nyt merkitystä ja toivon, että olisin aiemmin päästänyt irti.
Vanhemmuus ja parisuhde. Olisiko itsekästä antautua sille, nyt kun tiedän lähteväni? Olen sille avoin. Rakkautta toiseen ihmiseen ei voi pakottaa, mutta sallin sen, jos se löytää minut. Ajatus siitä, että joku jatkaisi siitä, mihin olen tullut, on kaunis. Myös se, että joku muistaisi minua puolisona ja isänä.
Sisin on minulle rakas ja tärkein. Sen näkeminen, mikä on kaikessa sisintä. Näen sen kaikkialla, selkeämmin ja syvemmin, nyt kun katson kaikkea kuin ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Herään elämän kauneudesta, mutta jokin sisälläni kaipaa yhä syvempää heräämistä. Haluan hiljentyä. Aavikolla, vuorilla, luostarissa, metsässä, järven rannalla ja rakkaan ystävän lähellä.
Kuulen myös kysymyksen; mitä en enää tarvitse? Mikä on ylimääräistä? Katson työtäni ja ilolla huomaan, että minulle tulee tärkeämmäksi tehdä se paremmin. Keskittyä sen keskiössä oleviin asioihin, kuten läsnäolo, aitous, uskaltaminen ja rakastaminen. Koska työskentelen ihmisten kanssa, tärkeimmäksi asiaksi nousee se, että elän tavalla, johon haluan sydämessäni rohkaista. En voi antaa toiselle tukea ilon koskettamisessa, jos en uskalla koskettaa sitä itse. Huomaan olevani kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen saanut oppia näiden ihmisten kanssa. Siitä kiitollisuudesta haluan jakaa takaisin.
Kuinka turhaksi moni tavara muuttuu. Taakaksikin. Voin luopua monesta asiasta ja antaa sen sitä tarvitsevalle. Koti tuntuu edelleen tärkeältä, eihän minulla ole vakituista sellaista hetkeen ollutkaan. Tilaa on parille hyvälle elokuvalle ja haluan ehdottomasti pelata loppuun sen ostamani play station -pelin (leikkisä hymy nousee kasvoilleni).
Kanssakäymiseni tuntuu muuttuvan rehellisemmäksi. Miksi enää vältellä? Miksi toisaalta yrittää vaikuttaa mihinkään? Miksen vain olisi minä? Mikä tahansa muu tuntuu energian haaskaamiselta. Ei kai minulla koskaan ollutkaan muuta annettavaa, kuin se, mitä olen. Nyt jos koskaan on hyvä hetki todella antaa minut, niin toisille kuin itselleni.
“Niin kaikki ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää” – Juha Tapio
Tanssisin aina, kun kuulen musiikkia. Miksi ihmeessä en tehnyt niin jo aiemmin? Mitä väliä sillä mitä muut ajattelevat, tai mikä on oikein? Laulaisin mukana. Halaisin ja nauraisin. Rakastaisin, sillä niinhän olen piilossa tehnyt kokoajan.
Istun junassa ja katson ulos ikkunasta. Tunnen haikeutta, joka ei ole rumaa. Tunnen hengitykseni. Tämän hetken merkityksellisyyden ja samalla sen pienuuden elämän laajuuden edessä. Ihmettelen sitä, että kaikki tuntuu paljastavan merkityksensä vasta nyt, kun sen merkityksettömyys on käsinkosketeltavaa. Niin kaunista ja samalla niin tavallista. Niin kutsuvaa ja samalla niin toissijaista sen hiljaisuuden rinnalla, joka on alkanut tulla lähemmäs sisälläni. Kaunista. Se, että saan tuntea näin. Se, että viimein tämä hetki on minulle kaikista tärkein. Se, että jaan sen viimein itseni kanssa. Tunnen, että luojani ja minä olemme viimein samassa paikassa. Onneksi meillä on vielä tämä kaksi vuotta. Ja kenties, kenties se on totta, että meillä on ikuisuus.
Kuinka ihmeelliseltä nämä kaksi vuotta nyt näyttävätkään.
**
Minusta tuntuu, että tekstin sisällään pitämämien kysymysten kysyminen on tärkeää. Mitä minä tekisin, jos minulla olisi kaksi vuotta aikaa? Mitä paljastuu, jos annan itseni tuntea sen, että minulla on vain tämän verran aikaa.
Kysymykset kuljettavat kohti muutosta. Samalla ne pysäyttävät tähän. Asiat selkeytyvät. Jos en muista, että elämäni on rajallinen, nämä asiat on helppoa sivuuttaa, kuten usein käykin.
Miten uskaltautua elämään elämäänsä, kuin se olisi pian ohi? Miten luopua niistä asioista, jotka on rakennettu siitä turtuneesta tietoisuudentilasta, jossa elämän rajallisuus on unohtunut? Miten uskaltaa elää tässä ja vailla kompromisseja sydämensä suhteen? Vastaus on yksinkertainen. Lopulta on vain hypättävä, luotettava ja kokeiltava. Tehtävä se päätös, että elää elämäänsä, sen etäällä pitämisen ja odottamisen sijaan. Lohtua tuo se, ettei se koskaan vie minua kauemmas itsestäni, vei se mihin tahansa.
