Hei taivaan isä.
Mulla ei oo osoitetta, mihin tän kirjeen lähettäisin, mutta mulle on kerrottu, että sä kuulet, kun sulle kertoo jotain. Mulla on sinulle monta toivetta ja toivon, että voisit auttaa mua niiden kanssa.
Me ollaan muutettu paljon mun perheen kanssa. Se on mulle aika vaikeaa, vaikka tykkäänkin aina uusista asioista ja ihmisistä. Oon alkanu huomata, että joka kerta ku me mennään uuteen paikkaan, mua pelottaa saanko sieltä kavereita. Sitten siinä käy joskus niin, että mä en oikein oo oma itseni, ku mua jännittää ja mä esitän jotain muuta. Toivoisin, että voisit auttaa mua seuraavan muuton kanssa siten, että uskaltaisin olla oma itseni ja löytäsin sellaisia kavereita, jotka oikeesti tykkää musta. Mua pelottaa se, että jään yksin.
Sit mä toivon, että sä auttaisit mun iskää. Sillä tuntuu olevan aika paljon huolia. Se harmittaa mua senkin vuoksi, et se ei huomaa mua. Muhun sattuu aika paljon se, et se kääntää mulle selän, tai ei oo kiinnostunut sellasista asioista, joita mä sille innostuneena kerron. Yritän ymmärtää sitä, mut en voi sille mitään, et se tuntuu pahalta. Toivon, et juttelisit sille ja kertoisit, et kaikki on ihan hyvin ja se on oikeasti tosi kiva tyyppi, eikä sen tarvi yrittää niin kovasti. Musta tuntuu, et se on itelleen vielä ankarampi ku meille muille.
Mun äitistä mä toivon, että sä pitäisit siitä huolta. Tuntuu siltä, et sekin kaipaisi kavereita ja tukea. Musta on tullut sen kaveri ja tavallaan se on mun paras kaveri. Mut joskus tuntuu, et sen pitäisi olla muutakin kuin mun kaveri. Mua myös harmittaa aika paljon se, et mä kiukuttelen sille niin paljon siitä, kun mulla on vaikea olo. Se tuntuu liittyvän siihen, et kaipaan mun isää. Jos se olis enemmän paikalla ja auttaisi mua ymmärtään kuka mä olen, niin mulla vois olla helpompaa. Pyydän anteeksi sitä, et mä tunnen kiukkua. Tuntuu, että se ei ole oikein.
Musta tuntuu joskus siltä, et mä oon vähän erilainen. Niinkun mun kiinnostukset on. Kovinkaan moni ei tunnu ymmärtävän mun juttuja, kun puhun niistä. Aikuisista jotku ymmärtää paremmin, mut aika harva niistäkään. Siks musta tuntuu, et alan unohtaa, mikä mua kiinnostaa. Kun mun pitää aina alkaa puhumaan ihan muista jutuista toisten kanssa, etten jää ulkopuolelle. Olis tosi kiva, jos jossain olis sellasia ihmisiä niinku mä oon. Oon varma, että oot luonut niitä johonkin.
Mua huolettaa tulevaisuus. Aika paljon se, miten mun perhe voi. Myös se, että mitä mä teen isona. Äiti kannustaa mua olemaan mitä ikinä haluankaan, mut silti musta tuntuu, et mä haluan tehdä jotain, mistä isäkin tykkäisi. Mua on alkanu pelottaan, etten mä osaa tehdä sellasia juttuja, joista se tykkäis. Enkä oikein uskalla olla ja kokeilla niitä juttuja, mitkä mua oikeasti kiinnostaa. Miltä se susta kuulostaa, et mä oon aika kiinnostunut susta? Niinku elämästä. Siitä, et tää kaikki tuntuu jotenki niin ihmeelliseltä. Voiko siitä jotenkin tulla mun työ? Siitä, et mä ihmettelen elämää ja kerron näistä ihmettelyistä muillekki sellasille, joita se kiinnostaa? Ehkä mä vähän toivon sitäkin, et voisin saada mun vanhemmat näkemään, kuinka ihmeellistä tämä on. Tai ihmiset. Musta tuntuu, et sitten me voitais keskittyä olemiseen ja toisiimmekin, jos me huomattais, kuinka ihmeellistä kaikki on ja kuinka sä pidät meistä huolta. Ja oothan sä antanut meille kaikille jotain lahjoja jaettavaksi toisille.
Mut onko tää kaikki totta, mitä kirjoitan? Ootko sä täällä? Musta tuntuu, et kaikki on taianomaista ja joka paikassa näkyy sun jälki ja sellainen tähtipölymainen kimallus. Toivottavasti vastaat mulle, niin tietäsin, onko tää totta.
Onkohan mun tarkoitus puhua siitä mikä minua kiinnostaa? Miksi se on niin vaikeeta uskoa, et niin vois tehdä? Ja miksei täällä kukaan tee niin? Sikski tuntuu yksinäiseltä, että jos uskon tähän miltä musta tuntuu, oon ihan irrallaan siitä, mitä muut touhuaa. Mun on ihan kiva olla sillä tavalla, parempi kuin muulla tavalla. Mut oon ihan yksin.
Olis kiva kuulla susta. Ja voisitko auttaa mun perheen kanssa? Anteeksi, jos mun toiveet ja ajatukset on jotenkin huonoja. Toivottavasti ne ei olis.
Toivottavasti sulla on kaikki hyvin.
