Älä pelkää innostua liikaa – innostus on ihmevoima, joka saa aikaan muutoksen

Innostuessamme keskitymme täysillä siihen, mikä juuri sillä hetkellä on tärkeää. Kun haaste ja osaamisemme kohtaavat toisensa sopivassa suhteessa, hupsahdamme huomaamattamme flow-tilaan. Uppoudumme tekemiseen, niin että unohdamme syödä, juoda, käydä pissalla. Unohdamme jopa itsemme, muusta puhumattakaan. Homma hoituu kevyesti, kuin leikkien. Olo on onnellinen.

Innostuminen edellyttää tekemisen arvostamista, uteliaisuutta, sinnikästä kokeilemista ja kykyä nauttia pienistä onnistumisista. Lapsille luontaisia asioita. Heillä mitä vaan voi syntyä mistä vaan, milloin vaan. Koko elämä on yhtä suurta innostumisen arvoista ihmettä.

Olen juuri seurannut 10-vuotiaan pojantyttäreni käsinseisontatreenejä. Kymmeniä ja taas kymmeniä yrityksiä. Joka päivä. Sitkeää sinnikkyyttä, hehkuvia poskia, pieniä edistysaskelia, suurta iloa. Aristavien ranteiden aamuja. Aristus unohtuu kuitenkin hetkessä, koska uusi päivä, uudet treenit, uusi flow.

Mihin, milloin ja miksi lapsen innostus katoaa?

Kasvatetaanko meidät siihen, että innostua saa vain (muka) järkevistä ja yleisesti hyväksytyistä asioista? Innostuminen aikuisena jostain muusta ja ylipäätään on noloa ja lapsellista. Sallittua siis vain lapsille.

Olen vielä erittäinkin aikuisena iso innostuja ja innostuksen puolestapuhuja. Kun into iskee huolella, poskeni helottavat enkä pysy ihossani. Saatan tirauttaa onnenkyyneleenkin (olen myös ”niitä”, jotka liikuttuvat omista puheistaan). Välillä lähtee lapasesta. Hyvässä porukassa helposti. Kun pahasti karkaa, saatan vahingossa ja valitettavasti jyrätä hiljaisempia, minkä koen innostuksen ainoaksi miinukseksi.

Ihan eijana

Valmennettavieni joukossa on levinnyt tsemppilause ihan eijana. Eräs pieni musateatterityöryhmä keksi sen vuosia sitten, ryhtyessään projektihommiin tosissaan ja innolla. Olen tästä kiitoksesta otettu ja ”pöllin” iskulauseen itseänikin tsemppaamaan. Saa lainata ja soveltaa vapaasti!

Olen toki joskus ja jossain kokenut intoilustani johtuvaa paheksuntaakin. Selkeitä ”hillitse itsesi Hinkkala -viestejä”. Se tuntui vähän pahalle. Yritinkin kovasti hilliintyä. Olla aikuisten asiallisesti ja fiksusti. Käyttäytyä. Se tuntui paljon pahalle. Lopetin sen lyhyeen ja palautin omin luvin itselleni innostukseni täydet käyttöoikeudet.

”On suuri synti latistaa toisen innostus. Vielä suurempi synti on antaa toisen latistaa oma innostus.”

Innostus sytyttää sisällemme palavan liekin. Liekki vetää puoleensa valitettavasti myös niitä, jotka yrittävät sammuttaa ja latistaa sitä huolella mankeloiden.

Innostus on ihmevoima, joka saa aikaan muutosta. Koska muutos tuntuu muulta, kuin tutulta ja turvalliselta, ryhtyy mielemme kehittelemään mahdollisia ja mahdottomia pelon riimittelemiä riskejä ja uhkia. Kun innostus ja pelko melskaavat saman mielen päällä, on pelon huuto niin hirveää, että innostus musertuu pieneksi ja piipittäväksi.

Koska pelon myöntäminen ei ole aivan helppoa, naamioimme sen usein harkitulta, viisaalta ja aikuiselta kuulostavaksi realismiksi. Hölmöä, koska kaikki tuleva on aina suurta tuntematonta. Vielä hölmömpää siksi, että meiltä jää paljon rikasta elämää elämättä, kun tyydymme pelon pelossa vain kytemään.

Innostustauti tarttuu

Innostus ruokkii innostusta ja on onneksi tarttuvaa. Hyvässä porukassa tartuntavaara on suuri. Tästä johtuen myös ihmeiden tapahtumisen mahdollisuus on suuri. Olen saanut kokea useissa tiimeissä käsittämättömiä innostumisia, onnistumisia ja yhteisten sekä omien mielikuviteltujen rajojen ylityksiä. Rohkeuden ja oman varmuuden vahvistumista. Olenkin vahvasti vakuuttunut hyvän tiimin innostusenergian taikavoimasta. Siksi olen peruuttamattomasti hurahtanut tiimivalmentamiseen.