Avaat silmäsi, edessäsi on rakas ihminen, joka alkaa kertomaan sinulle tarinaa. Tarina menee jokseenkin näin.
”Olet hassunnäköinen, itseasiassa näytät väsyneeltä, jokseenkin kulahtaneelta. Mikä sinua vaivaa, oletko sairas, ehkäpä jopa parantumattomasti. Olet myös välillä tosi outo, et tee yhtään niin kuin haluaisin. Miksi et voi toimia niin kuin järkevät ihmiset toimii. Et tee sitä, etkä tee tätäkään.”
(Tässä vaiheessa mieli alkaa jo valmistautumaan, rakentamaan suojakuoria. Mieli on jo keksinyt ainakin 4 syytä, miksi rakkaasi/ystäväsi on väärässä ja sinä oikeassa. Se alkaa etsimään tilaisuutta iskeä takaisin, kertoa kuinka oikeassa sinä oikeasti oletkaan.)
Mutta lista jatkuu, koska olet myös usein väärässä paikassa, tekemässä vääriä asioita, etkä yhtään tee niitä tärkeitä asioita, jotka edesauttaisivat sanojan tarkoitusperiä.
(Tässä vaiheessa mieli kuulee tarinan, kuinka huono ihminen hän onkaan. Kuinka epäonnistunut yksilö elämän kauneudessa. Harhautunut sielu, jolla ei ole kotia ja jota kukaan ei rakasta. Mieli haluaa kostoa, se haluaa oikeutusta tälle emotionaaliselle teloitukselle. Mieli on jo täysin valmiuksissa iskemään, purkamaan pahan olonsa ja lyömään toisen myös maahan. ”Koska minuun sattuu, myös sinuun on satuttava”, se kertoo.)
Siinä vaiheessa kun listassa on 49 asiaa, missä sinä olet täysin epäonnistunut yksilö, on mittasi täysi. Räjähdät minä sekuntina hyvänsä. Kuorma ja taakka on niin valtava, että et kestä enää…
Pysäytetään hetkeksi. Mitäs tässä tapahtuu? Keho luulee, että se on hyökkäyksen alaisena, hirmupetojen saaliina ja tuottaa ”taistele/pakene/jäädy” reaktiota, mikä todellisuudessa ei juuri auta tätä tilannetta, koska reaktiivisuus lisääntyy ja järjen ääni hiljenee.
Todellisuudessa mieli pelkää koko olemuksensa puolesta, sillä se kuvittelee hetken, että sitä ei rakasta kukaan. Koska mieli ei osaa (pieni lapsi parka) vielä erottaa tätä tapahtumaa lapsena koetuista hetkistä äidin ja isän kanssa, se pelkää ja siksi suojautuu, eli hakee kostoa ja mahdollisuutta hyökätä.
Takaisin tilanteeseen. Pysähdyn, hengitän, päästän irti ja katson rakastani. Aloitan hyökkäykseni täydellä voimalla. Kaikkea haluamaani vastaan, suoristan selkäni, katson syvälle silmiin ja sanon ne ilkeät sanat, jotka kyseinen ihminen todella ”ansaitsee”.
Minä rakastan sinua.
Halaamme, hymyilemme ja päästämme tarinoista irti. Ei siksi että mieli sitä haluaa, vaan koska se on ainoa asia mitä todella ansaitsemme. Voi valita haluaako olla oikeassa, vai haluaako oikeasti rakastaa koko olemuksellaan ja näyttää voimansa olla menemättä emotionaaliseen pyörremyrskyyn mukaan. Haluanko käyttää koko elämäni kritisointiin ja siihen kuinka surkeita ihmiset ovat, vai päätänkö ottaa vastuun omasta hyvinvoinnistani, tunteistani sekä onnestani.
Siksi kysyn itseltäni ensin mitä minä haluan? Kunnes ymmärrän, että se tuo pitkän listan asioita, joita toisten ihmisten pitäisi pystyä täyttämään, joskus jopa yhden ihmisen. Tämä luo valtavat odotukset, joita kukaan ei pysty täyttämään, koskaan. Kysyn siis toisen kysymyksen, mitä minä voin tuoda toiselle ihmiselle? Mitä minä voin antaa lahjaksi tälle maailmalle tänään?
En suostu marttyyrimaisesti nielemään kaikkea, mutta voin valita sen kuinka suhtaudun elämän tuomiin haasteisiin tänä päivänä. Ja ennen kaikkea kuinka reagoinnin jälkeen toimin ja teen maailmasta paremman paikan elää, sekä itselleni että rakkailleni.
