Rehellisyys omia tarpeita kohtaan on niin harvinaista että se usein käsitetään väärin. Sitä voidaan pitää ilkeytenä, itsekkyytenä tai töykeytenä.
Jos sinua pyydetään tekemään jotain tai menemään jonnekin, mietitkö ensimmäiseksi mitä toinen odottaisi sinun vastaavan? Jos et jaksa tai halua, alatko kääriä sanojasi lempeään pumpulikuorrutukseen? Mitähän se minusta ajattelee jos vastaan niin tai näin? Alatko varovaisesti rakentaa läpinäkyvää pakoreittiä?
”Ehkä, katsotaan sitä sitten myöhemmin…”
”Palataan asiaan…”
”Kuulostaa tosi mukavalta, pitää tarkistaa pääsenkö…”
Löydätkö itsesi kerta toisen jälkeen teeskentelemästä, puhumasta ympäripyöreitä tai välttelemästä toista? Sorrutko lopulta valkoiseen valheeseen, jonka jälkeen kipristelet syyllisyydessä ja häpeässä? Olet huono ihminen ja teit väärin? Seuraavalla kerralla kyllä teet vaikka mikä olisi, lupaat itsellesi ja saat hetkeksi rauhan. Huomaat pian vältteleväsi kohtaamista tuon ihmisen kanssa, sillä edelleen et halua. Mutta lupasit itsellesi… ja PAM, taas pistävä syyllisyys.
Tämä on se tapa mihin monet meistä on esimerkillä opetettu. Kiertelemme ja kaartelemme totuuden ympärillä. Vanha kunnon ”EI KIITOS” saa monet haukkomaan henkeään. Miten törkeää, eikä mitään pätevää syytä edes annettu! Se vetää ihan sanattomaksi!
Niin sen kuuluukin vetää, kunnioituksesta rohkeaa rajanvetäjää kohtaan!
Omien rajojen tunteminen ja rohkeus rehellisesti kertoa toisille näistä rajoista selkeästi ja suoraan on yksi tärkeimpiä taitojamme. Ilman rajoja emme voi löytää tasapainoa, josta kumpuaa suurin voimavaramme, rakkaus. Jatkuvasti muuttuvina ja elämästä oppivina tätä rajanvetoa harjoitellaan koko elämän ajan, sillä mitä rohkeampia ja rakastavampia meistä tulee, sitä rajattomammaksi elämämme muuttuu. Mitä enemmän tilaa, sen varmempia meidän tulee itsestämme ja tekemisistämme olla.
Sinulla on sisälläsi alati muuttuva totuus itsestäsi. Se totuus on viisautta löytää tasapainosi, kunnioittaen henkisiä ja fyysisiä rajojasi.
Sinulla on vastuu totuudellesi, mutta et ole vastuussa totuudestasi.
Vastuusi on olla rehellinen ja kertoa totuutta rajoistasi, mutta siihen se vastuu jää. Et ole vastuussa kenenkään muiden totuuksista. Kun toinen ottaa totuutesi vastaan, se sekoittuu heti hänen omaan totuuteensa ja hänen uskomuksiinsa siitä mikä riittää ja miten muiden kuuluisi käyttäytyä, joten se ei edes ole enää sinun totuuttasi.
Vapauta itsesi, äläkä jää murehtimaan mitä toinen on totuudestasi mieltä. Se ei kuulu sinulle.
Vapauta itsesi ympäripyöreydestä ja ole suorasukainen ja totuudenmukainen. Elämästäsi tulee yksinkertaisempaa.
Vapauta itsesi täydellisyyden tavoittelusta, ole epätäydellinen elämän opiskelija. Annat esimerkilläsi muillekin luvan opiskella.
Jokaisen tunteen tarkoitus on ohjata meitä elämässä kohti omaa totuuttamme. Häpeä ja syyllisyys opettavat tehokkaasti rajoja ja näitä raskaina pidettyjä tunteita voisi alkaa kunnioittaa suurina opettajina. Häpeä opettaa henkisiä rajoja. Mihin olemme tällä hetkellä valmiita ja mitkä ovat odotuksemme itseltämme ja muilta? Syyllisyys opettaa meidät tunnistamaan realistisesti omat heikkoutemme ja rajoittuneisuutemme ja myös voimavaramme ja taitomme.
Häpeä ja syyllisyys tulevat ja pysäyttävät kun aiomme toimia omaa totuuttamme vastaan.
Häpeä on voimakas mielipaha ja pettymys, jota koemme, kun tavoiteltu tai toivottu tarpeemme huomioon ei toteudukaan. Häpeän avulla keräämme sisäistä turvaa ja ulkoista tukiverkkoa kohdata tätä maailmaa. Häpeä on kuin tiukka mutta reilu erotuomari, joka pysäyttää, jos vaadimme itseltämme tai muilta liikaa. Häpeä palauttaa meidät luonnon hitaaseen tahtiin, jotta voisimme hellittää, hengittää ja arvioida tilannetta uudelleen.
Häpeä voi tukahdutettuna saada meidät luovuttamaan ja epäilemään itseämme. Vertailemme itseämme muihin ja olemme sitä mieltä ettei meistä ole mihinkään. Olemme liian sellaisia ja liian vähän tuollaisia. Kun tunnemme itsemme arvottomiksi, unohdamme itsemme, sokeudumme tarpeillemme ja rajat kietoutuvat liian tiukaksi ympärillemme. Tukehdumme häpeään ja meistä voi tulla ankaria ja kovia itsellemme ja muille.
Syyllisyyden tunne lamaannuttaa, johdattaen tehokkaasti takaisin oikealle polulle. Se laittaa miettimään fyysisiä rajojamme, keskittymään itseemme ja tekoihimme. ”Menitkö liian pitkälle? Sanoitko tuon kauniisti? Käyttäydyitkö oikein? Muistitko kiittää? Valehtelitko? Rikoitko lupauksen?” se kysyy. Niinhän sitä sanotaan, että “oma tunto” alkaa kolkuttaa.
Syyllisyys voi tukahdutettuna laiskistaa, sillä onhan paljon helpompaa antaa periksi kuin vetää rakkaudella rajoja. Antaa periksi vinkuvalle lapselle ja ostaa tikkari kaupasta. Antaa periksi puolisolle ja niellä solvaukset. Antaa periksi pomolle ja jäädä taas ylitöihin. Tai sitten voi tehdä kaiken muiden puolesta, ettei kukaan vain pääse syyttämään laiskaksi ja välinpitämättömäksi. Rajat ovat liian kaukana ja juoksemme hikisinä niitä kohti. Miellytämme kaikkia ja uuvumme sisäisen piiskurin komennuksiin juosta vielä lujempaa.
Älä tukahduta häpeää ja syyllisyyttä. Antaudu niiden viestille, opi niiltä ja kiitä niitä. Lähde kulkemaan niiden viitoittamaa tietä, hapuillen rohkeasti kohti rajojasi tai venytellen niitä niin, että voit hengittää helpommin. Hyväksy se, että kaikki uusi opitaan parhaiten virheiden kautta joten et voi välttyä niitä tekemästä. Ole rehellinen myös virheistäsi. Kerro, että opettelet uutta taitoa. Opettelet rehellisyyden kautta tunnistamaan rajojasi.
Jokainen joka sinusta välittää, haluaa kannustaa sinua löytämään ne.
