Kenialainen työtoverini nauroi touhuiluani ja totesi: ”Teillä länsimaalaisilla on kellot, mutta meillä on aika.” Niin. Perinteinen afrikkalainen tekee aikaa. Hänelle aika syntyy ja saa sisällön elämän merkityksistä. Ihmisten välisissä kohtaamisissa tehdään aikaa sanan syvimmässä merkityksessä. Ihmisten kohtaamisessa aika saa sisällön ja merkityksen. Kello ei rajoita tapaamista, vaan tapaaminen määrittää ja luo aikaa.
Usein aika kuvataan janaksi tai jatkumoksi, jossa aika kulkee lineaarisesti, yleensä vasemmalta oikealle. Aika siis tulee jostakin ja menee johonkin kertaluonteisesti. Sitä voi säästää, kuluttaa ja tuhlata. Aika kulkee, juoksee tai matelee. Aika alkaa olla haluttavampi resurssi kuin raha. Aika rajoittaa ja ohjaa tekemistä. Ihminen juoksee joko ajan perässä tai sitä karkuun. Toisaalta joillain on aikaa liikaakin ja sitä on vaikea saada kulumaan. Joidenkin fyysikkojen mielestä aikamatkailu on mahdollista heti, kun opimme taivuttamaan aikaa.
Länsimainen aikakäsitys voidaankin mieltää junaksi, jossa ihminen istuu kasvot menosuuntaan. Junan puksuttaessa eteenpäin, tulevaisuuteen, menneisyys jää taakse, eikä sinne enää palata.
Perinteinen afrikkalainen aikakäsitys hahmottuu ympyränä. Kaikki aika siis on jo olemassa. Aikaa ei tule mistään lisää eikä se myöskään kulu, vaan se toistaa itseään rytmisessä syklissä. Aamu – päivä – ilta – yö. Kesä – syksy – talvi – kevät. Syntymä – elämä – kuolema. Lapsuus – nuoruus – keski-ikä – vanhuus. Myös luonto toistaa tätä samaa esimerkiksi ravintoketjun ja kiertokulun kautta – siemen itää – kasvaa kasviksi – lakastuu – maatuu ravinnoksi, jossa siemen taas itää jne.
Toinen tapa hahmottaa afrikkalaista aikaa on istua ajan junassa toisin päin: kasvot junan perään päin. Tulevaisuus on tuntematon, emmekä näe sitä, siksi se on takanamme. Menneisyys sen sijaan on tuttua ja näemme sen tapahtumat edessämme. On luontevaa istua ajan junassa kasvot tulosuuntaan päin ja katsella kaikkea mennyttä, jonka jo tunnemme. Näinpäin kulkiessa ei myöskään ole niin houkuttelevaa antautua kiireelle. Kaikki tuttu ja tunnettuhan jo on tässä. Miksi siis kiirehtiä selkä edellä johonkin tuntemattomaan?
Käsitys ajasta vaikuttaa hyvinvointiimme. Kello ohjaa meitä ulkoapäin ja olemme sen objekteja, ikään kuin voimattomia ajan kulumisen uhreja. Kun sen sijaan teemme aikaa, muutumme subjekteiksi. Ajasta tulee osa meitä ja se määrittyy itsemme kautta. Ajan subjektina olemme läsnä, kiire muuttuu vieraaksi ja ajan hallinnan käsite saa aivan uuden sisällön. Ajan subjektina oleminen myös pakottaa nöyrtymään elämän edessä. Huomaamme, että ajan subjektius ei synny voimalla ja pakottamalla, vaan suostumalla, hyväksymällä ja rakastamalla.
