Olen ollut tosi jännittynyt. Heräilen yöllä siihen, että kehoni on jumissa ja hyvä kun saan happea. Aamulla pääni on vähän sekava, tarvitsen käynnistyäkseni venyttelyä tai hengittelyä ja energiani on matalalla.
Minulla on ulkoisesti näyttäen hyvä elämänvaihe menossa, koska saan tehdä sopivasti töitä, joita haluankin tehdä ja olen pääsemässä yli hankalasta suhteesta. Kehoni ei ole päässyt mukaan tähän hyvään vaiheeseen ja ilmentää vielä vanhoja tunnetilojani. Pystyn nyt näkemään, että vuosien aikana keräämäni jännitys liittyen töihini ja ihmissuhteisiini, on jättänyt jälkensä hermostooni ja hengitykseeni. Kun keho on jännittyneessä tilassa, se ylireagoi kaikkeen, ja panikointi ja itku on herkässä. Havahtuminen tuli vasta, kun olin niin huonovointinen ja sekava, että en enää pystynyt väittämään itselleni voivani hyvin.
Pohjimmiltaan on kysymys syvimpien turvallisuuden, luottamuksen ja nähdyksi tulemisen tunteiden puuttumisesta. Kuinka löysin turvallista tilaa itsestäni?
Kun keho on jumissa, paras tapa aloittaa on tylsältäkin kuulostava ikiaikainen hoitokeino, hengitykseen keskittyminen. Hengitystä pitää saada syvennettyä, vahvaksi ja eläväksi jännittyneiden keskivartalon lihasten muurin läpi.
Kun yritän rentoutua silmät kiinni ulos hengittäessä, tuntuu aivan kuin en sallisi itseni rentoutua, alavatsani ja niskani ovat aivan pinkeät. Olen päättänyt alitajuisesti pelätä rentoutumista ja pysyä tutummassa jännityksessä.
Olen myös ollut koukussa jännitystä ja innostusta tuottavaan jatkuvaan oravanpyörään, hengittänyt ahnaasti sisään, mutta unohtanut pikku hiljaa, miten päästää irti kaikesta ja rentoutua tyhjään tilaan. Nyt yritän opettaa kehoani uuteen olotilaan, josta käsin voin taas nauttia innostusta tuottavista asioistakin ylijännittymättä.
Keskityn kaikkeen, mikä rentouttaa, hengityshetkiin, kauratyynyihin ja piikkimattoon illalla, saunomiseen ja kuumiin teekupillisiin.
On myös pystyttävä elämään elämäänsä. Olen nyt vasta tajunnut, miten totta on, kun sanotaan, että masennuksesta ei pääse lepäämällä. On myös noustava sängystä, voimistuttava ja tehtävä asioita, vaikka ne ylläpitävät jännitystilaani. Samoissa tilanteissa, jotka ennen pitivät yllä jännitystilaani, yritän nyt pystyä mieleni ja hengitykseni avulla rentoutumaan, jotta hermostoni oppii uuden tavan reagoida ja olla.
Koko ajan on kyse turvan alkukantaisesta tunteesta, joka pitäisi pystyä tavoittamaan vastapainona sille, että ajoittain luonnostaan jännittyy, ja se on ok. Muuten yritämme koko ajan sinkoilla ja säntäillä jonnekin tavoittamatta sisäisen rauhan tunnetta. Kun tunnemme olevamme turvassa ja rakastettuja, voimme pudottautua vahvoina läsnäolon hetkeen ja päästää irti jännityksistä.
Koska meillä ei ole fysiologisia henkiinjäämishaasteita, turvallisuuden tunne syntyy pitkälti sosiaalisesti: nähdyksi tulemisen, hyväksynnän, myötätunnon ja rakkauden tunteiden kautta.
Minä olin huomaamattani kadottanut aitoa kontaktia ihmisiin ja hukannut kokonaan yhteyden turvalliseen ja luottavaiseen hengitystilaan, jossa kaikki kehoni lihakset rentoutuvat. Pelkäsin näyttää olevani minä ja millainen todella olen. Hengitin ja olin jatkuvasti pinnallisesti ja vuosien kuluessa se alkoi viedä kaikki voimani.
Nyt opettelen juurtumaan vahvasti ja turvallisesti kehooni, jotta voin ilmaista itseäni ilman jännitystä.
Silmistä näkee paljon. Ne ilmentävät sisäisiä tyhjyyden tai rakkauden tunteitamme, kun osaamme katsoa itseämme ja muita syvälle silmiin. Kun katson vanhoja valokuvia, näen pelkoa ja tyhjyyttä katseessani. Voin nähdä sen myös katsoessani itseäni peiliin. Kun itsestään on turvallinen olo, katse on myötätuntoinen. Silloin silmät ovat lempeät ja vastaanottavat myös toisille ihmisille.
