Paluu nuoruuden rakkauden luo

lukijalta

Olen Kesäniemen Kirsi. Mun teksti Amman sylissä on julkaistu sivustolla ”vieraskynä”-juttuna. Opiskelin aiemmin HIMAn henkinen valmentaja -koulutuksessa ja jatkoin sieltä Tommy Hellstenin Ihminen tavattavissa -mentor-koulutukseen. Muutama vuosi sitten kuulin itseni vastaavan kysymykseen; mikä sinua sitten kiinnostaa? – IHMISYYS. Niin vastasin, enkä vielä tiennyt mihin se tie minua vie.

Aion kirjoittaa asiasta, joka voi olla tabu (tai olla olematta sitä), mutta on kuitenkin aihe josta ei paljon puhuta.

Huomaan koko ajan ympärilläni, kuinka ihmiset palaavat ns. nuoruuden rakkauden luo. Ovat valmiit vastaanottaamaan kaikki jo elämän aikana syntyneet haasteet. Aika muovaa meille kuitenkin väistämättä omat tavat ja maneerit, tuo lapsia eri ihmisten kanssa ja saa meidät muodostamaan käsitityksen yhdestä sun toisesta asiasta. Kaikesta.

Nuorena on tavallaan puhdas taulu ja siihen rakentuu elämä. Jotain. Kenellä mitäkin. Elämän aikana. Silloin on vielä helppoa asettua toisen vierelle ja jos luoja suo niin mahdollisuus saada kasvaa yhdessä samaan suuntaan – tai suunnilleen samaan suuntaan.

En tiedä mikä on tämän kirjoituksen syvin tai päällimmäisin tarkoitus. Ehkä se, että se saattaa saada jonkun ajattelemaan asiaa vielä kerran. Eroa. Mahdollista eroa. Ruoho on aina aidan takana vihreämpää – johtuisiko siitä, ettei sitä näe niin selvästi.

Joka tapauksessa uskallan jo sanoa, että ennemmin tai myöhemmin saatat alkaa pohtimaan, olisiko ollut kuitenkin kaikille parasta jäädä suhteeseen ja alkaa tehdä töitä itsensä kanssa. Se on joka tapauksessa se duuni, joka on tehtävä. Kohdattava itsensä, varjoineen, katsottava peiliin, opittava arvostamaan itseään ja ymmärtää, että olen tärkeä ja rakastettava omana itsenäni.

Jos tämän oppii suhteessa tai on sen jopa aina osannut, voi laskea toisen luottavaisin mielin lähelle ja voi antaa hänen rakastaa. Niinkuin hän olisi tehnytkin. Nuorena vielä kuvittelee muuttavansa toista, ainakin pikkuisen. Mutta sitten huomaa, että se työ on tehtävä itsessä ja se on aikamoinen homma.

Elämä tuo kokemusta, armollisuutta ja ymmärrystä. Tässä kohtaa huomaa, että nuoruuden rakkaudessa ja rakkaassa on paljon piirteitä, joita arvostan edelleen paljon. Armosta itseäni kohtaan annan itselleni anteeksi, etten nähnyt sitä arvostusta ja rakkautta, jota hän osoitti minua kohtaan. Nyt ymmärrän.

Tämä kirjoitus siksi, että toivon ihmisille ymmärrystä, että elämä on matka, jossa työ on tehtävä ensisijaisesti itsen kanssa. Aina.

Myös viime aikoina noussut keskustelu pariterapian merkityksestä, nosti tarpeen kirjoittaa tämä juttu. Onko pariterapialla merkitystä, jos alla kytee molempien yksilöiden tarve hoitaa omat haavansa? Mulle sanottiin, että mene terapiaan. Minä menin.

Nyt osaan nähdä selkeämmin ja rakastan Elämää ! <3

Kirsi Kesäniemi