Äiti Amman halauksessa Intiassa

Kirjoittaja Kirsi Kesäniemi (yllä kuvassa) on lähes viisikymppisenä monien mutkien kautta löytänyt oman polkunsa. Kirsi on aina ihaillut ihmisiä, joiden polku on jotenkin selkeä ja luonteva. Hänen omansa ei ole ollut sellainen, ja hän on tarvinut paljon kokemuksia, joita vasta nyt on oppinut ymmärtämään. Tässä mutkassa Kirsi poikkesi Amman luona Intiassa. 


 

Istun Arabianmeren rannalla penkillä. Aurinko kumottaa kuin verhon takaa. Edessä on paksu harmaa ilmamassa. Aallot on ihan uskomattoman korkeat, ehkä vielä korkemmat kuin keväällä aivan toisella puolella maapalloa. Ainakin minusta tuntuu sille. Ainakin kaikki se mitä tässä kohtaa tunnen, on paljon enemmän kuin koskaan aiemmin. Intiassa kaikki on Paljon! Uskonto, ihmiset, liikenne, äänet, värit, lämpö, kosteus… Ashramissa Amman luona saan oppia tuntemaan uusia puolia itsestäni.

Tuossa penkillä istuessa en voi edes käsittää miten olen päätynyt, joutunut, tullut tänne. Kuljettiko minut tänne aalto, myrskytuuli vai elämänvirta? Ihailen rantahiekassa harjoitustaan tekevää miestä, joka määrätietoisesti ojentelee jäseniään eri suuntiin kuin taistelussa, kuitenkin yksin. Hän on omassa maailmassaan, keskittyneenä ja hallittuna. Oma harjoitus. Ihailen kykyä olla siinä, rauhassa, vaikka maailma ja elämä pauhaa ympärillä ja aallot iskee voimalla päin suojaksi rakennettua kivikkoa. Miehen ilmekkään ei edes värähdä. Olisiko tuossa jotain zeniä? Varmasti enemmän kuin uskon koskaan meidän länsimaisessa kulttuurissa kohtaavani.

Ensimmäiset päivät ovat saaneet minut aikamoiseen puolustustilaan. Olemme saapuneet Keralaan ashramiin kolmenkymmenenneljän tunnin matkustamisen jälkeen. Olen kokenut matkalla, että sinne minne tulemme päätymään, täytyy todella haluta, että tämän jaksaa. Kolmen lennon ja odottelujen jälkeen Amman taksi odottaa meitä kentällä. Se taksimatka, jonka sanottiin kestävän noin neljä tuntia, kestääkin kuusi tuntia. Viimeistään tässä vaiheessa alan ymmärtää, että nyt olemme Intiassa.

Kävihän se oikeastaan selväksi jo Mumbain (entinen Bombay) lentokentällä, jossa juoksimme passien ja viisumien kanssa jonosta toiseen ja lopuksi itse vielä päädyin viisumin kanssa eri jonoon kuin ystäväni, koska minulla viisumi on painettu passin välilehteen ja ystävilläni se oli erillinen paperi. Hey India; What’s The Point? Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että jos jollain asialla on ”pointti” niin se ei ole meidän mielestä millään tavalla looginen. Minua myös ravistellaan irti siitä, että minun totuuteni on vain ”minun totuus” eikä millään tavalla mikään yleinen totuus tai ainakaan universumin totuus. Lähemmäs totuutta minua viedään tällä matkalla joka hetki.

Kun saavumme vihdoin ashramiin ja taksi jättää meidän infotiskin eteen, olen aivan liian pyörällä päästäni tajutakseni kauniin Kalitemppelin sijaistevan siinä aukiolla aivan vieressäni. Pystyn vaan tajuamaan sen, että olen tullut paikkaan, jota en pysty ollenkaan käsittämään. Tämä kaikki aukeaa minulle vasta paljon matkani jälkeen, jos silloinkaan. Olen tullut energiaan, jossa kaikki tuntuu olevan tällä alueella vaikuttavan suuren ”äidin” eli Amman (maljalamin kielellä äiti) aikaansaannosta tai vaikutusta. Sitä on vaikea alkuun ymmärtää, mutta ihmiset puhuvat niin, että vastoinkäymisetkin on Amman tapa saada ihmiset oikeaan moodiin ja opettaa heille mikä on oikein ja mikä väärin, käsittämättä ollenkaan miten suuresta mittakaavasta tässä kaikessa on kysymys.

Kohtaan aivan uuden maailman ja kuinka siihen voisi muuten suhtautua kuin sillä osaamattomuudella, joka minussa on. Saamme infosta avaimet ja toiselta tiskiltä puuttuvat lakanat. Minulla on mukanani muut paitsi aluslakana ja saan pientä panttia vastaan käteeni kauhtuneen ja nuhjuisen lakanan. Niin siis lakanan. Keep it simple – se ei ole mikään sisustustuote, se on tarve-esine ja unohda se mikä määritelmä, joka sinulla oli aiheesta lakana. Se ei päde enää. Suuntamme tiettyyn rakennukseen ja siellä seitsemänteen kerrokseen. Ovi aukeaa, kun saamme ovessa olevan munalukon auki. Minut valtaa tunne, että olen joutunut vankimielisairaalaan tai jotain vastaavaa. Se minäni, joka minussa elelee, etsii pikaisesti vaihtoehtoja kuinka ratkaista tilanne. Menenkö ”respaan” valittamaan huoneesta ja saisin paremman paikan…. Ei, se ei nyt mahda toimia täällä. En tiedä olenko koskaan edes tehnyt niin, mutta tässä hetkessä tajuan, että tämä huone on majapaikkani seuraavat kaksi viikkoa.
Välillä tuntuu, että olen kuin benji-hyppääjä. Ensimmäisen kerran hypätessään ei ole minkäänlaista aavistusta siitä, miltä se hyppy tuntuu ja silti sen haluaa tehdä. Haluan kokea asioita, joista en tiedä ja samalla tiedän, että tulen tekemään niin. Tässä huoneessa on kaksi puusänkyä ja ikkunoiden edessä on ristikot. Minulla on mukana uusi ystävä, johon olen hieman tutustunut tänne kestäneen matkan aikana. Hän näyttää suhteutuvan huonosti siivottuun ja epämiellyttävään huoneeseen rennon leppoisasti. Niin, hengittelen ja hyväksyn. Sitä saa, mitä tilaa. Uuden opettelua ja itsensä kohtaamista aivan poikkeavissa olosuhteissa kuin mihin on itse tottunut.

Olen ymmärtänyt pukeutumiskoodin ja löydän päälleni jotain, joka sopii siihen määrittelyyn. Mitään ei saa näkyä eikä asu saa olla liian pintaapitkin menevä. Laitan päälle mekon, josta tulen saamaan myöhemimpänä ajankohtana nuhteita, koska mekko on liian paljastava. Ashramin alueella vallitsee myös nokkimisjärjestyksiä, joiden mukaan kauemmin asiaan vihkiytyneet saavat puuttua ”vihreiden” toimiin. Ensimmmäisenä iltana tapaan jo kaksi siellä lähes vakituisesti asuvaa suomalaista. Minusta on ihmeellistä miten joku voi asua näin erikoisissa oloissa ja kaukana kotoa. Samassa alan ymmärtää Suomen merkityksen identiteetissäni. Kuinka saankaan olla onnellinen asuessani näin puhtaassa ja rauhallisessa maassa kuin Suomi on. Vai onko?

Luonto on puhdas ja metsässä on rauhallista. Olenko kuitenkin lähtenyt etsimään elämääni uusia sävyjä tai syvyyttä? – Olen ja sitä on nyt tällä matkalla luvassa. Kipinä henkiseen kasvuun on alun alkujaan peräisin terapian (psykoterapiaryhmässä 3 vuotta) loppumisen ajoilta. Olen kulkenut matkaa, jota tuntuu viitoittavan erilaiset opettajat ja jatkumot. Tälle matkalla lähdin, koska tiesin, että saan matkalleni parhaan mahdollisen oppaan ja minusta tuntui, että on aika kohdata jotain uutta. Pääsin Amman halaukseen heti ensimmäisenä iltana. Minusta se tuntui jopa vähän vieraalle, ja ihmettelin outoja tapoja, joita noteerasin ympärilläni. Seuraavan päivän bajaneissa, jossa Amman kanssa lauletaan hengellisiä lauluja, joku nainen alkoi huutaa aivan suoraa huutoa. Minussa tällainen fanaatinen käyttäytyminen laukaisee pelon ja epäilyksen.
ammaVasta kolmannella kerralla päästessäni Amman halaukseen aloin ymmärtää (sydämelläni) sitä energiaa, joka hänessä on. Minut oli johdatettu tähän energiaan aika määrätietoisin ottein. Ensimmäisenä päivänä varatessani aikaa hierojalle, en osannut kuvitellakaan mitä tämä käynti tulisi tuomaan tullessaan. Hieronnan päätteeksi hieroja kysyi minulta, voisinko auttaa häntä hänen sevassaan (vapaaehtoistyö), koska hän oli lähdössä kahden päivän matkalle. Olin kuullut, että ashramissa kaikki tekee kaikkea ja ajattelin, että tulen katsomaan, mikä tehtäväni olisi. En voinut uskoa korviani, kun minua pyydettiin auttamaan Amman äidin hoidossa. Kun selvisin ystävieni luokse selittelin heille ihmeissäni, että eihän se voi olla totta ja kuinka jokaisessa turistipaikassa on aina ainakin 10 mahdollista ”orginaalia” asiaa ja tässä tapauksessa Amman äitiä. En voinut uskoa, että minua pyydetään tähän tehtävään, olenhan vasta opettelemassa kuka Amma on. Ja huomasin, että jos mielii vastustaa niin tulee suurempia haasteita, niin että alappa sitten kohtaamaan omaa epäuskoisuuttasi ja sitä miten taas maailmaa määrität.

Saavuin samana iltana sovittuun aikaan Kalitemppelin eteen. Kävelimme hierojan kanssa lyhyen matkan Amman äidin kotiin. Koti sijaitsee ashramin alueella aivan lähellä meidän majapaikkaa. Astuin sisään kauniista isoista puuovista eteisaullaan. Pesimme kädet ja esittelin itseni hotajille. Tätä hentoa vanhusta hoitaa yötäpäivää kaksi iloista ja suurisydämmistä intialaista hoitajaa. Jätän tarkemmin kuvamaatta asioita, joita noiden seinien sisällä tapahtuu, kunnioittaen heidän yksityisyyttään. Ensimmäisten päivien aikana sain olla mukana hoitamassa tätä äitiä, joka on varmasti elänyt erittäin vaativan vanhemmuuden roolin täällä maan päällä ja nyt viettää viimeisiä hetkiään tyttärensä luostarissa tuntien suurta välittämistä ja rakkautta hyvin hoidettuna ja turvassa.

Heti ashramiin saavuttuamme aloin lukea kirjaa Amman elämästä, ja minulle selvisi miten vaikean lapsuuden hän on elänyt huonosti kohdeltuna ja väärinymmärrettynä. Sain myös lukea, että Amma on rakkaudessaan ymmärtänyt ja armahtanut äitinsä ja tarjoaa tälle parhaan mahdollisen olon loppuajaksi täällä maallisessa elämässä. Kovasti minua puhuttelee omalla kohdallani armollisuus ja armottomuus tiettyjä läheisiä kohtaan. Ihan omassa elämässäni. Kuinka en ole voinut antaa anteeksi tietynlaista kohtelua ja kuinka tunnen oikeudekseni olla asian yläpuolella. Kyllä täällä Amman maailmassa haastetaan kohtamaan oma pienuus, haavoittuvuus ja kuolevaisuus.

Tunnen Amman askeleet lähemmäs minua. Siirryn itsekin heiman lähemmäs. Alan tuntea sen maagiseltakin tuntuvan voiman, joka hänessä on. Kaksi ensimmäistä halausta olin kokenut, ettei niillä ollut minuun mitään vaikutusta. On varmasti eri asia mennä hänen luokseen omilla ehdoilla täällä länsimaisessa, oman näköisessä maailmassa, kuin kohdata hänet hänen omalla maaperällään, jossa hindulaisuus jumalineen ja kaikkine tapoineen on jo aivan uskomaton kokemus.

Kolmannelle kerralla kun menin Amman luo, pystyin jo olemaan avoimempi ja ottamaan vastaan. Kun menin hänen eteensä, hän aivan kuin hetken katsoi minua ja sitten otti halaukseen. Tunsin sen rakkauden ja puhtaan välittämisen, joka hänessä on ja jota hän haluaa tänne maailmaan tuoda. Tuossa hetkessä ja monissa tilanteissa myöhemmin olin tavattoman onnellinen, että olin luottamut siihen sisäiseen ääneeni, joka oli pyytänyt minua lähtemään matkaan. Benjihyppyni siis onnistui: vaijeri ei katkennut ja jäin henkiin.

Eräänä iltana matkan viimeisinä päivinä tulin huoneeseen aiemmin kuin huonekaverini käydäkseni suihkussa ja tavoitteena mennä rauhoittumaan ja lukemaan ennen nukkumaan menoa. Minulle nukkuminen on ollut koko elämäni ajan suuri haaste. Suihkuun mennessäni tervehdin Kekkosta (gekko) ja suihkun pätteeksi (lue; kylmässä ja ahdistavassa kylppärissa) listin jo edellisenä iltana tutuksi tulleen torakan, jota huonekaverini ei ollut edes nähnyt. Kun sain torakan kanssa tilit selviksi, törmäsin kylppärin eteisessä vielä rottaan. Onneksi Amma osaa myös helpottaa silloin, kun se on tarpeen mukaista – jostain syystä koko rotan olemassaolo leikkautui mielestäni täysin ja meni peiton eli lakanan alle kivikovalle sängylle lukemaan kirjaa. Voi taivas, miten tämä on edes mahdollista??? – Unohtaa rotan olemassaolon samassa huoneessa, jossa on käymässä nukkumaan. Aamulla huonekaverin kysyessä kuka on syönyt palasaippuaa, muistin kenet olin tavannut matkalla sänkyyn.

Nyt vaan on aika uskoa johonkin itseä suurempaan. On se mitä tahansa ja kenelle mitäkin. Se mitä minulla on, ei ole keneltäkään muuta pois ja jos voin jossain kertoa näitä omia tarinoita, niin kuin nyt tässä, joku saa kipinän lähteä kohtamaan uusia puolia itsessään, Ammaa ja jotain mitä ei koskaan uskonut kohtaavansa. Tässä hetkessä ja meidän omassa kuplassa maailma vaan on niin pieni ja oma totuus vain hippunen valtameressä.

Rakkaudella uusiin syksyn tuuliin !!!

Kirsi Kesäniemi

Hei ihana 🥰! Oletko jo tilannut Hidasta elämää -klubikirjeen? Tilaa nyt ja saat -10% alennuskoodin puotiin!
Tilaa
close-image