Kirjoittaja Juhani Päivärinta on 6-vuotiaan pojan yksinhuoltajaisä, joka kuvailee itseään toipuvaksi suorittajaksi.
”Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt
olen koirana lempeä täällä,
miten rikasten porteilla pyydellyt
olen tuiskulla, tuulisäällä,
vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain –
ja kun minä muistelen, mitä mä sain
ja mitä mä nielin ja vaikenin
ja mitä mä ajattelin!”– Eino Leino
Juoksen jahdatakseni suorituksia. Kun saan vauhkota tehtävästä toiseen, tunnen edes jonkinlaista varmuutta. Heti kun elämä pysähtyy edes hetkeksi, suuri tyhjyys ottaa vallan. Se on kuin jalan asettamista juoksuhiekalle. Hitaasti alan vaipua alaspäin kohti kauhistuttavaa tuntematonta. Nostan ripeästi jalkani pois ja lähden jälleen juoksemaan entistä hikisempänä uuden tehtävän parissa. Tätä tein aikuisikäni olemalla isä, opiskelija ja työntekijä.
Jäin 24-vuotiaana yksinhuoltajaisäksi. Omaa aikaa minulla ei käytännössä ollut. Jos en ollut töissä, olin opiskelemassa. Jos en tehnyt töitä enkä opiskellut, olin lapseni kanssa. Väheksyin omia tarpeitani. Minulla oli vimmattu vietti pärjätä. Väheksyin myös niitä, jotka eivät nähneet opintoihin ja työelämään uhrautumista yhtä dramaattisesti kuin minä. Aina kun joku kysyi, miten jaksat, vastasin ”Se on pakko jaksaa”.
Suorittaminen on säntäilyä. Teen kaikkea kiireellistä, mutta lopulta en mitään tärkeää. Teen itseni kiireelliseksi ja tärkeäksi, mutta ilman kompassia. Suunta puuttuu.
Tunnen suurta voimattomuutta, kun ajattelen, mitä haluan. En tunne, että minulla olisi valtaa tehdä päätöksiä oman elämäni suhteen. Uhraan välittömästi omat voimavarat muiden edun nähden. Annan lentokoneessa omasta happinaamarista pyörtymiseen asti toistuvasti muille.
Kotona rajat eivät pysy, tunnen syyllisyyttä huonosta vanhemmuudesta ja jatkuvasta huutamisesta ja töissä tunnen tyhjyyttä ja merkityksettömyyttä. Vaativuuden tunnelukko lyö rajoitinta vasten niin, että mennään pitkästi punaisella.
Janoan rakkautta ja koko maailman hyväksyntää osakseni. Parisuhteissa haluan pelastaa toiset, työnantajille haluan antaa kaikkeni. Kun suoritan, minut hyväksytään. Kun uhraudun, minua arvostetaan. Olen kuin robotti, joka on altis tunnistamaan toisten tarpeet. Jotkut oppivat käyttämään tätä myös hyväksi. Yksikään suoritus tai uhrautuminen ei tuo sitä, mitä janoan. Tilalle tulee vain tyhjyys. Se on asia, jota pelkään kaikkein eniten. Pysähtymistä.
Ihminen oppii yleensä vasta, kun jo oksettaa. En ollut poikkeus. Kaksi työuupumusta, vuosia kestänyt riitaisa kotiarki poikani kanssa ja hukassa oleminen miehenä parisuhteissa kertovat sen, mihin omalla päänsisäisellä ohjelmoinnillani onnistuin ajamaan itseni.
Vasta uupuneena pohjalla ymmärsin, että olen päätynyt sinne omien valintojeni ja päätöksieni kautta. Kukaan ei ollut sinne pakottanut. Joskus rakastumme liikaa omaan kurjuuteemme ja siitä tulee meidän tapa olla olemassa. Tuolla pohjalla lojuessani ymmärrän lopulta, että oma arkeni on toisen lapsuus. Tuolloinen arkeni oli epäsäännöllistä ja meitä molempia henkisesti kuluttavaa.
Pysähtyminen ei ole helppo laji. Ensimmäiset kokemukset ovat todella epämiellyttäviä. Alan ymmärtää, että olin itse jotain paossa, koska en ollut aiemmin malttanut asettua aloilleen ja kuunnella, mitä sanottavaa mielellä on. Aikanaan se käy kuitenkin helpommaksi. Keinotekoinen kiire alkaa mystisesti hälvetä. Tilalle tulee hitaasti havahtuminen, että kiire on ollut oma keksintö. Ja että siitä voi luopua. Oli aika antautua juoksuhiekan nieltäväksi.
Alkoi hidas toipuminen. Ymmärsin, että toisten pelastamisen juurisyy oli halu tulla itse pelastetuksi. Kun silmäni aukesivat, seurasi myöhemmin myös joukko päätöksiä. Henkisen hyvinvoinnin piirustukset laadittiin uudestaan, sivu sivulta. Määrittelin arvoni ja alustavan suunnan, jonne otan haparoivat ensimmäiset askeleeni. Olen hiljalleen valmis riisumaan kulttuurin ja omien kokemusten kovaksi keittämän naamioni ja paljastamaan ihmisen, joka on virunut vuosikausia ilman että tämän luontaisia taipumuksia olisi huomioitu.
Eheytymisen manifestaatiot kasvavat hiljalleen korkoa korolle. Aloitin pianotunnit puolitoista vuotta sitten. Tänä keväänä olen pitänyt 20-minuuttisia konsertteja lounastavalle yleisölle julkisella paikalla. Aloin tutustua rehelliseen sävyyn itseeni kaksi ja puoli vuotta sitten. Viime syksynä irtisanouduin pitkäaikaisesta työstäni, joka oli säännöllinen ja jossa olin hyvä, mutta jonka työajat eivät yksinhuoltajalle sopineet. Hitaasti, mutta toistuvasti kun autoin itseäni, päätin auttaa myös muita. Aloitin vapaaehtoistyön ryhtymällä 85-vuotiaalle leskimiehelle keskustelukaveriksi joka toinen viikko.
Kiireen tilalle on tullut läsnäoloa. Epätoivon tilalle on tullut luottamusta. Jokaisen aamun ensimmäinen tunne on vapaus. Turtumuksen tilalle on tullut syvää kiitollisuutta erityisesti elämän eteen heittämiä haasteita kohtaan. Ilman niitä ei olisi ollut mahdollista kasvaa. Kuoren alta paljastuu luova ihminen, jonka muistan tämän myös lapsena olleen. Tulojen puolittuminen oli varsin kohtuullinen hinta yllä mainituista.
Rajat alkavat jälleen pitää lapsen kanssa. Syyllisyys ei enää hallitse elämää. Kaikki on vasta alussa, mutta tulevaisuudella on suunta ja täysi luottamukseni.
Juhani Päivärinta
