Kipu on enemmän tai vähemmän osa meidän kaikkien elämää. Miksi siihen kannattaisi suhtautua myötätuntoisesti – onhan se useimmille jopa kärsimystä tuottava tuntemus?
Pitkittynyt kipu, on se sitten ajoittaista tai jatkuvaa, aiheuttaa monenlaisia epämukavuuden, ärsyyntymisen, pelon ja kärsimyksen tunteita ihmisestä ja tilanteesta riippuen. Viime aikoina on saatu yhä tarkempaa tietoa siitä, miten krooninen kipu syntyy. Jos kivun alkuperänä on loukkaantumisesta seurannut kudosvaurio, kipu saattaa joskus jäädä päälle, vaikka varsinainen kudosvaurio olisikin jo parantunut.
Aivomme ovat hyvin oppivaiset sekä positiiviseen että negatiiviseen suuntaan, ja tämä oppiminen tapahtuu suurimmaksi osaksi automaattisesti. Jos kipuratamme ovat herkistyneet ja koemme jossakin tilanteessa uhkaa tai pelkoa, jo nämä signaalit tullessaan aivoihin aiheuttavat meille kipukokemuksen. Varsinainen kipukokemus syntyy siis aina aivoissa, monen tulkintavaiheen kautta.
Kokemillamme tunteilla on merkittävä rooli kipujen pitkittymisessä. Tiedetään mm. se, että emotionaalinen ja fyysistä alkuperää oleva kipu asustelevat samoilla aivojen alueilla. Kipukokemusta ei synny, mikäli aivot eivät tulkitse aistimusta uhkaavaksi. Näin ollen jopa alitajuinen kivun odotus lisää kivun voimakkuutta tai joissakin tilanteissa jopa aiheuttaa kipukokemuksen.
Jos koemme kivun pelkästään kärsimyksenä ja uhkana, se vie meitä yhä kauemmaksi aidosta yhteydestä kehoon. Keho saattaa tuntua irralliselta osalta itseä. Vähintäänkin joudumme turruttamaan kehoamme, koska kipu tuntuu niin epämiellyttävältä kokemukselta kohdata. Tämän seurauksena suhde kehoon muuttuu, emme luota siihen ja meillä saattaa olla jopa vihamielinen suhtautuminen omaan kehoon.
Minullakin on ollut elämäni aikana monenlaisia pitkittyneitä kipuja. Pisin suhde migreeniini kesti reilut 25 vuotta. Hankalimmissa vaiheissa vihasin kipuani, kehoani ja koko elämääni siinä samalla. Olen kuitenkin kasvanut vuosien myötä itseni ja kehoni kunnioittamiseen ja kuunteluun, ja sen avulla olen myös vapautunut monista kipuoireistani. Olenkin sitä mieltä, että jos vihaan kipuani ja kehoani, vihaan samalla itseäni.
Kipu on osa minua ja sen vuoksi minun kannattaa pysähtyä kuuntelemaan sitä. Mitä kipuni yrittää minulle viestittää? Kipu ei tupsahda sattumalta minuun, vaan kipu kertoo minulle tarkastikin sen, millaisia muutoksia minun kannattaisi elämässäni tehdä. Tulisiko minun rauhoittaa tahtia, luopua turhista taakkojen kantamisista, luopua itsekriittisyydestä? Oppia kunnioittamaan ja arvostamaan itseäni, riitän kyllä. Tai kertooko kipuni minulle jopa siitä, että en ole voinut tehdä elämässäni sellaisia asioita, joissa sydämeni on aidosti mukana?
Jotta voin kohdata kipuni ja sen viestit, tarvitsen ensin myötätuntoa itselleni ja kipukokemukselleni. Tämä on mahdollista vain pysähtymällä kuuntelemaan kehoa, kipua ja kipuun liittyviä tunteita ja ajatuksia. Jos sinulla on kipuja, toivon sinun kokeilevan alla olevaa kehonkuuntelu- ja myötätuntoharjoitusta. Voit tehdä harjoituksen istuen tai makuuasennossa.
- Sulje silmät ja hengitä muutaman kerran hieman syvempään. Tule tietoiseksi koko kehostasi.
- Keskity seuraavaksi havainnoimaan kehossasi olevaa kipualuetta. Vältä tuntemuksesi arvostelua, tarkastele kipuasi vain aistimuksina. Jos kipu olisi jonkin muotoinen, millainen se olisi? Voisitko antaa kivulle jonkin värin? Onko kipu pistävää, jomottavaa, polttavaa vai jotakin muuta?
- Anna sitten huomio sille, millaisia tunteita ja ajatuksia tietoisuuteesi tulee juuri nyt, anna niille tilaa. Tunnetko pelkoa tai huolta kiputilanteestasi? Ärsyttääkö kipu sinua? Vai tunnetko voimattomuutta, keinottomuutta tai surua kipuun liittyen?
- Kun olet tehnyt edellä olevat havainnot, sano itsellesi ääneen: ”Välitän tästä kivustani, koska se on osa minua.” Tämän jälkeen kuuntele, millaisia tunteita tietoisuuteesi nousee.
- Kuvittele, mikä olisi myötätunnon väri sinulle. Jos se olisi vaikkapa vaaleanpunainen, anna tämän värin kulkeutua mielikuvituksesi avulla jokaisella sisään- ja uloshengityksellä kipualueesi läpi, ikään kuin voisit huuhtoa kipuasi tällä myötätunnon värillä. Hengittele näin 5-10 kertaa rauhallisesti.
- Kysy vielä lopuksi kivultasi, mitä se kaipaisi. Odota rauhassa vastausta. Sait vastauksia tai et, kiitä silti kehoasi kaikesta siitä, millä tavoin se pyrkii joka hetki kohti tasapainoa.
- Päätä harjoitus kolmeen syvään hengitykseen ja avaa silmät. Kuuntele, miten kehosi haluaa ”herätä” harjoituksesta, anna sen liikkua vapaasti vapautuen jännityksistä.
”Maailmassa ei ole mitään, mikä ei puhuisi meille. Jokainen meistä heijastaa jatkuvasti omaa luontoaan, piirteitään ja tiedostamattomia osiaan. Mitä enemmän avaudumme sisäisille aistimuksillemme, sitä enemmän ymmärrämme sisäisyytemme ja maailmankaikkeuden ääntä.”
– Hazrat Inayat Khan (suom. Karita Palomäki)
*****************
Artikkelikuva: Timo Hölttä Photography
