Kun poikamme oli viisivuotias, hän piirsi kotkan, jonka siivet oli sidottu. Tästä on kymmenen vuotta aikaa, mutta muistan tunteen. Piirustus viilsi sisintäni. En osaa sanoa, tunsiko poika vapauden loppuvan vai reagoiko pienen päiväkotiryhmän ahtaisiin tiloihin. Liikkuvainen lapsi olisi kasvattanut reviiriään, mutta saikin eteensä pienen, korkealla aidalla rajatun pihan.
Siivet sidottuina kotka ei pysty tekemään sitä, mitä se on luotu tekemään. Yhtä tuskalliselta voi tuntua, jos jää ihmisenä elämän jalkoihin, eikä saa sisällään tuntuvaa elämänvoimaa virtaamaan ulos sopivalla tavalla.
Olen itse kamppaillut asian – itseni – kanssa. Sisälläni on kokonainen maailma, jota on joskus haastavaa ilmaista, vaikka olen kokenut sen tehtäväkseni. Kuinka ilmentää ihmisyys kaikkineen, se mitä tuntee, näkee ja huomaa? Nekin puolet, jotka tuntuvat puhuvan eri kieltä kuin ympäröivä maailma.
Kuusivuotiaana yritin haparoiden ilmaista sisäistä kokemustani. En onnistunut kovin hyvin. Sain vastaukseksi kysyviä katseita ja puheenaiheen vaihdoksia. Yritin kertoa omalla tavallani, kuinka elämä yhtäkkiä hidastuu, ja hyvä, syvä hiljaisuus laskeutuu kaiken ylle ja vaimentaa läpäisevällä valppaudellaan ympäröivät äänet. Tuon tietoisuudentilan viesti oli aina sama. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, kuinka lapsuuden ja nuoruuden toistuva kokemus on ohjannut elämääni. Kerron sen tarinan toiste.
Minulle tapahtui kuten monelle. Hiljensin ääntäni, koska en löytänyt sille vastakaikua. Osa kokemastani jäi äänettömäksi. Sivuun, silti minuun. Oman äänensä voi sensuroida, mutta joskus sen tekevät hyvääkin tarkoittavat läheiset kehotuksillaan ja katseillaan.
”Why – did they shut me out of heaven? Did I sing – too loud?”
-Emily Dickinson
Tie oman olemuksen sisäistämiseen ja sen tasapainoiseen ilmaisemiseen voi olla tuskastuttavan pitkä, vaikka olennainen onkin koko ajan henkäyksen päässä. Joiltakin tämä itsensä todeksi eläminen tuntuu luonnistuvan helposti, toisilta se ottaa aikaa ja kolmansilta paljon mahdollista jää sivuun. Ehkä se ei haittaa.
Elämä kutsuu jokaista eri tyylillä ja intensiteetillä. Se houkuttelee mukaansa kevyesti ja huumorilla tai kosiskelee puolitosissaan. Minua se piirittää alituiseen, kysyen: Oletko jo ratkaissut? Oletko ymmärtänyt ja kommunikoinut? Jotain elämä on aina pyytänyt. Suoraa näkemistä, täyttä kokemista ja intohimoista suhdetta itseensä.
Olen ottanut elämän eteeni heittämistä tehtävistä koppia. Synnyttänyt lapsia, tutustunut sieluuni, opiskellut, opettanut ja matkustanut. Tehnyt töitä, tutustunut juuriini, ystävystynyt, avartunut ja rakastanut. Olen myös väistellyt taitavasti asioita, joiden kuvittelin tapahtuvan jo ajat sitten. Sisälläni on vielä monta kirjoittamatonta kirjaa, käsikirjoitusta, lyriikkaa, meditaatiota, puhetta, workshoppia ja nettisisältöä – ne odottavat ääntäni. Samoin tämä blogi. Monet sanovat, että kaikki tapahtuu ajallaan, mutta en ole varma. Ehkä me sallimme toiveittemme ja äänemme varastamisen, kunnes emme enää salli.
Arvaamattomat elämäntapahtumat ja suuret tunteet ovat joskus mykistäneet minua, samoin arkisemmat asiat, kuten ruuhkavuodet, epävarmuus, perfektionismi ja asioiden lykkääminen lupaavalta tuntuvaan tulevaisuuteen. Ääntä sisälläni en ole silti unohtanut. Kamppailen päivittäin vapauttaakseni sen.
Kun käyttää ääntään, ottaa riskin. Paljastuu piilostaan, eikä voi olla varma, lähtevätkö muut mukaan. En edelleenkään tiedä, ymmärtääkö joku, mistä kirjoitan. Kaikki eivät varmasti ymmärrä. Silti kirjoitan. Kuulen äänettömän kutsun ja annan sille ääneni.
”No I don’t care if I sing off key, I find myself in my melodies, I sing for love, I sing for me, I’ll shout it out like a bird set free”
-SIA, Bird set free
Jos ääni on kadonnut tai vaimentunut, sen voi taas löytää. Joskus riittää, että tuo jotain itsestään esiin, vaikka ääni väristen, punastuen tai huutaen. Silloin henki pääsee vapaaksi, ja alkaa toteuttaa toiveita sen sijaan että jäisi lampun vangiksi.
Mikä sinussa huutaa? Vai kuuletko hiljaisuuden? Yhden sävelen, kokonaisen sinfonian, melodian tai riitasoinnun? Sisimmän kuiskaukset, liikkeet, viestit ja värit tahtovat esiin ja niillä on siihen hyvät syynsä. Ne tuntevat ominaislaatusi ja tuovat sen näkyviin, jos tahdot.
En sano, että aidon itsen ilmaisu olisi helppoa, vaikka kyllä se sitä voi olla. Sielunsa kaltaiseksi tuleminen on intuitiivista ja joskus rankkaa hommaa. Eteen tulevat sekä omat pelot että ympäristön esteet. Ne ylitetään vaiston varassa.
Yksi kirjoitus ei ratkaise maailmaa, eikä yksi ääni, kenenkään. Valta ja vastuu on äänen käyttäjällä, mutta vasta kun useampi ääni on yhteyttä luovaa, eikä sitä hajottavaa, meillä on toivoa. Siksi ei ole merkityksetöntä, käyttääkö ääntään vai ei, ja minkä hyväksi sen tekee.
En voi vangita todellisuutta sanoin. Silti laitan sanoja peräkkäin, sillä niitä kuulen. Maailmakin puhuu koko ajan. Kun hahmottelin tätä kirjoitusta mielessäni, sain useana peräkkäisenä päivänä eteeni autot, joiden rekisteriotteissa olivat kirjaimet FLY. Ne ilahduttivat ja naurattivat.
Lentämiseen tarvitaan rohkeutta, luottamusta ja altis sydän. Hyvä tuuli kantaa. Ja jos siivet pettävät, maa ottaa vastaan.
Tervetuloa blogiini. Tutustutaanhan!
