Minulla oli pitkään tunne, että minusta puuttuu jotakin. Jokin ominaisuus, taito tai saavutus, joka auttaisi minua menestymään niin hyvin kuin mahdollista. Näin ympärilläni muita, joissa tuntui olevan “kaikki” – mitä se ikinä tarkoittikin.
Vuosien pohdinnan mieleeni juolahti ajatus, että mitä jos elämä onkin niin taitavasti järjestetty, että minussa nimenomaan kuuluu olla puuttumisen tunne. Että juuri se tunne tekeekin minusta sen, mitä minun kuuluu olla. Että keskeneräisyys ja puutteellisuus ovat osa täydellisyyttä – mitä täydellisyys ikinä tarkoittaakin.
Samalla suhtautumiseni itseäni kohtaan muuttui. Vuosia olin selitellyt itselleni, että olen riittävä ja arvokas puutteistani huolimatta. Nyt tunne kääntyi toiselle tolalle. Aloin tuntea, että olenkin riittävä ja täydellinen juuri puutteideni ansiosta.
Mitä jos ei olisikaan pelkästään ok ja hyväksyttävää olla keskeneräinen? Mitä jos epätäydellisyys nimenomaan olisikin Se Juttu? Mitä jos aitoudesta ja inhimillisyydestä tulisikin suurempi hitti kuin kauniin kiiltäväksi hiotusta ulkokuoresta?
Mitä jos aitoudesta ja inhimillisyydestä tulisikin suurempi hitti kuin kauniin kiiltäväksi hiotusta ulkokuoresta?
Jokainen voisi tunnustaa, että kyllä, minulla on joskus poskessa finni ja välillä kiukustun tyhmistä asioista. Se ei tarkoita, että voisi luvan kanssa olla toisille ilkeä, vaan mieluummin sitä, että ymmärrettäisiin haavoittuvuutta, epävarmuutta ja erilaisuutta – sekä itsessä että toisissa. Ymmärrettäisiin niitä tunteita, jotka yleensä aiheuttavat toisille kiukustumisen. Kun piilotetut ja hävetyt heikkoudet pääsisivät rauhassa esiin, ei tarvitsisi käyttää energiaa ulkokuoren rakentamiseen ja kannattelemiseen.
Japanilaisilla on periaate nimeltä wabi sabi. Se tarkoittaa kauneuden ja arvon näkemistä keskeneräisyydessä ja kuluneisuudessa: siellä, missä on säröjä ja epätäydellisyyksiä. Wabi sabin mukaan juuri kolhu tai naarmu, joka perinteisesti nähtäisiin maljakossa virheenä, tekeekin siitä kauniin ja ainutlaatuisen. Samaa periaatetta voi soveltaa vaikkapa sisustukseen, parisuhteeseen – ja itseensä.
Uusi tunne tuntui niin merkittävältä, että halusin muistaa sen aina. Niinpä otin tatuoinnin, jossa sydämen keskeltä puuttuvat kokonaan loistokkaat värit. Sen sijaan, että huomaisin jonkin puuttuvan, näenkin kuun. Se kuvastaa samalla sitä, että pimeätkin puolet saavat tulla esiin ja näyttää kauniilta. Jokaisella meillä on omamme.
