Paljonko rakkautta jää meiltä saamatta, koska emme osaa ottaa sitä vastaan?

Löysin, jälleen kerran, itseni pohtimasta rakkautta. Tällä kertaa sitä, miten paljon siitä menee ohi, koska ei osaa ottaa sitä vastaan. Koko huomio on kiinnittynyt ottamaan vastaan tietynlaista rakkautta. Sellaista, minkä on määritellyt etukäteen hyvin tarkasti. Odottaa sen tulevan tietynlaisessa paketissa, eikä siksi ota vastaan muuta.

Vanhempien ja lasten väliset suhteet tekevät tämän hyvin näkyväksi.

Viime aikoina olen keskustellut useamman ihmisen kanssa siitä, miten vanhemmat eivät ole rakastaneet tarpeeksi, oikein, riittävästi, oikeaan aikaan. Rakkaus on ollut puutteellista. Jäin miettimään tätä rakkauden puuttumista.

Useammalla kuin yhdellä ystävälläni on isä tai äiti, joka ei kuulemma osaa rakastaa. Ei puhu tunteista, ei ilmaise itseään. Verbaalinen kommunikaatio on olematonta. Vanhemmat vain antavat rahaa. Auttavat muutoissa, korjaavat asioita, pesevät pyykkiä, tekevät ruokaa. Jotkut vaikuttavat välinpitämättömiltä.

Kaipaamme keskustelua tunteista, turvallisuudesta, turvattomuudesta, pettymyksistä. Rakkaudesta, välittämisestä, läheisyydestä.

Jos katsomme puuttuvien asioiden sijaan niitä asioita, joita nämä vanhemmat meille osaavat antaa, mitä näemme? Voisimmeko nähdä, että nämä vanhemmat rakastavat kaikilla niillä tavoilla, joilla he osaavat rakastaa?

Voi olla, etteivät he osaa rakastaa sillä tavalla kuin olisimme toivoneet. Eivät puhu tunteistaan, eivät ehkä olleet paikalla silloin kun heitä olisi tarvittu. Toisaalta kaikki tuntemani ihmiset rakastavat niin hyvin kuin osaavat.

Harmitellessamme sitä mikä puuttuu, odotamme tietoisesti tai tiedostamattamme, että nämä ihmiset joiden rakkautta vaille ajattelemme jäävämme, käyttäytyisivät, puhuisivat ja ajattelisivat toisin. Toivomme että he muuttuisivat. Suomut putoaisivat heidän silmiltään, ja äkisti he rakastaisivat meitä juuri sillä tavalla kun olimme toivoneet. Miten realistinen, tai reilukaan, toiveemme on?

Meillä on hyvin kirkkaita mielikuvia ja voimakkaita mielipiteitä siitä, kuinka haluamme tulla rakastetuksi. Tapamme katsoa rakkautta voi muodostua myös kilveksi eteemme. Minkälaista rakkautta meiltä menee ohi, koska kontrolloimme ja arvostelemme rakkauden toteutumista? Emme suostu ottamaan sitä vastaan kuin yhdenlaisessa muotissa. Kaipaamme sitä mikä puuttuu, vaan emme näe sitä mitä saamme.

Määrittelemällä minkälaista rakkautta haluamme ja suostumme ottamaan vastaan – missä muodossa sitä haluamme, mihin aikaan, missä määrin – suljemme rakkaudelta reittejä tulla luoksemme. Odotamme, että se tulee haluamallamme tavalla ja silloin kun käskemme. Samalla olemme sokeita sille, että saatamme olla rakkauden ympäröimiä. Emme vain tunnista sitä rakkaudeksi – koska se ei näytä siltä mitä odotimme.

Huomiomme on puutteessa. Kaikessa siinä, mitä paitsi jäämme, mikä puuttuu, mitä emme saa. Kun huomio on puutteessa, näkee puutetta.

Pidän vesilasi-metaforasta. Onko kuppisi puoliksi täysi vai puoliksi tyhjä? Kysehän on perspektiivistä. Objektiivisesti ottaen kupissa on sama määrä nestettä. Sinä vain näet siinä joko tyhjää tai täyttä.

Tyhjää tuijottaessa jää näkemättä runsaus. Kaikki se rakkaus ympärillämme.

Tämä on omistettu äidilleni: Nyt kun ajattelen omaa äitiäni näen, kuinka hän on rakentanut ympärilleni runsautta, jota olen joskus pitänyt itsestäänselvyytenä. Monet kerrat olen toivonut jotain muuta, ja ollut sokea sille, miten hän rakastaa. Ymmärtämättä, että hän on tehnyt ratkaisuja, jotka ovat olleet valintoja niukkuudessa ja aina rakkaudesta. Hän on tehnyt eteeni enemmän kuin olen osannut ymmärtää. Kiitos äiti.

 

---

Keiju Vihreäsalon uutuuskirja Jotta voisin rakastaa on kirja rakkauden anatomiasta. Me kaikki haluamme rakastaa ja olla rakastettuja, mutta miksi toisen kohtaaminen on toisinaan elämän suurin haaste? Kirjassa tarkastellaan lämpimällä analyyttisella otteella rakkautta ja pelkoamme rakastaa. Kun tunnemme pelkomme, voimme valita rakkauden.