Lokakuu, tuulee pohjoisesta, aikainen aurinko pilkistää usvan takaa. Pian aamut ovat kohmeisia, teen tulen keittiön puuhellaan. Yö on jo päivää pidempi, poimin harvat kypsiksi ehtineet tomaatit lasten kanssa ennen kuin penkki jää lumen alle.
Koivuklapien kasaantuessa majatalolla turvallisuudentunteeni kasvaa, halkopinot lupaavat lämpimiä takkatuli-iltoja. Kuivan kesän jälkeen sieniretkeltä palataan tyhjin käsin, mutta kylmäkellarin hyllyille pinotaan ainakin omena- ja vadelmahillot, mustikkamehut ja kurkkusäilykkeet.
Harvoin se enää käy mielessä: “Kaupungissa olisi niin paljon helpompaa”. Koska täällä on vapaampaa, täällä on lopulta vähemmän rajoitteita. Kukaan ei hinnoittele tai annostele lämpöä, vettä ja luonnon tarjoamaa ruokaa. Me teemme sen. Me päätämme kuinka viileään talviaamuisin heräämme. Yleensä asteen pari viileämpään kuin mikä tuntuisi mukavalta.
Vuorella mukavuusalue venyy, etsii rajojaan.
Ilmoittaessani vapautuvista vapaaehtoistyöpaikoista luonamme majatalolla, mietin kuinka kuvailla eloa ja työtä täällä. Majatalo sijaitsee henkisesti pitkän matkan päässä maan pääkaupungista Sarajevosta, vaikka linnuntietä etäisyyttä on muutama kilometri. Meidän elämämme toteutuu keskellä villiä luontoa, ja luonnon läheisyydestä on tullut arkista.
Luonamme on vieraillut ihmisiä maailman lähes joka kolkalta, kuluneen kesäkauden aikana paristakymmenestä maasta. On ollut heitä, joille luonto on tuttu ystävä ja heitä, jotka tuntuvat olevan luontosuhteensa kanssa vähän pihalla.
Se, mistä elämää ylläpitävät tekijät kuten vesi, lämpö tai ruoka tulevat, on yllättävän usealle uutta tietoa. Sytykkeiden käyttö, talon lämpimänä pitäminen, villikasvien käyttö ruoassa – näitä täällä ihmetellään ja opetellaan.
Kerromme tulijoille, että koska suihkuvesi lämpiää puuhellan avulla, kannattaa suihkutoiveista kertoa hyvissä ajoin. Muistamme varoittaa, että yöllä täällä on hyvin pimeää ja että avoimista ikkunoista sisään lentää kärpäsiä. Iloksemme ihmiset myös fiilistelevät sitä, että luonto tulee iholle.
Uskon, että selviytyminen luonnossa on tärkeää meille ihmisille, vaikkei eloonjääminen olisikaan siitä akuutisti kiinni. Syiden ja seurausten ymmärtäminen sekä henkilökohtaisen luontosuhteen elossa pitäminen ovat mielestäni erityisen tärkeitä tuleville sukupolville – juuri siksi, ettei se enää ole välttämätöntä vaan valinnaista.
Uskon, että ihmisessä toteutuva elämä ja sielu tarvitsevat yhteyden luontoon. Jos kadotamme sen, en ole aivan varma mitä meistä jää jäljelle.
