Kun ajatus Hidasta elämää –sivustolle kirjoittamisesta heitettiin ilmaan viime kesänä, oli ensimmäinen ajatukseni: “Mikä ihana idea!”, mutta sitä seurasi välittömästi itsekritiikki: “Enhän minä ole asiantuntija missään”.
Lähentelen neljääkymppiä ja tunnen itseni usein tytöksi. Pikkuhiljaa hyväksyn, että tuo tunne saattaa kulkea mukanani loppuun asti, eikä se ehkä olekaan huono juttu. Olen seikkailija ja innostuja, enemmän fiilistelijä kuin viisas pohdiskelija. Vuosien karttumisen näen kasvoissani, tunnen kropassani, havaitsen sen mielessäni ja rytmissäni. Mutta sieluni on ennallaan, se on sama kuin pikkutyttönä.
Mietin kirjoittamista pitkään. Kesä vaihtui syksyksi, ruskan väreiksi ja sitten lumimaisemaksi. Kävin läpi viikkoja kestäneen paikkasidonnaisen kriisin: jäämmekö vuorelle vai palaammeko sivilisaation pariin kaupunkiin? Kuopuksemme ehti syntyä ja minä väsyä. Välillä itkin yksinäisyyttä, välillä nauroin hykerryttävää elämäniloa ystävien kanssa. Rakastuin ja rakastin, ihan oman pikkuperheeni sisällä. Ja samalla kyselin mielessäni mistä kirjoittaisin tähän blogiini, mitä sanoja käyttäisin. Onko minulla mitään kerrottavaa?
Kriisini liukui pois lohdullisen ajatuksen myötä: “Mikään ei ole lopullista”. Aloin jälleen nauttia siitä, että kotimme on vuorella. Menemme perheeni kanssa sellaista kohti, mistä aiemmin haaveilin. Kohti yksinkertaista arkea, kohti itsemääriteltyä vapautta. Meitä ohjaa tunne välttämättömyydestä, ei pelkkä kokeilunhalu, ja usein ratkaisut ovat epäkonventionaalisia. Arkemme ei ole seesteistä, mutta teemme päivittäin tietoisia valintoja ollaksemme enemmän läsnä ja vähemmän kiireisiä. Nauttiaksemme siitä, että meillä on tilaa, aikaa, tyhjyyttä.
Elämä Balkanilla, sivilisaation reunalla ja vuorenrinteellä, tuntuu tärkeältä. Itseasiassa, se tuntuu ainutlaatuiselta.
Pikkuhiljaa ymmärrän, kahden vuoden asumisen jälkeen, että kirjoittaakseni vuoristoelämän tahdista ja kaikesta täällä oppimastani, minun ei tarvitse olla asiantuntija. Minun tulee olla avoinna ja hereillä. Aloittelijan mieli. Se riittää.
