Minua väsyttää talvisin aina vietävästi, tuntuu, että koskaan ei saa nukuttua riittävästi. Samalla koen huonommuutta siitä, että väsyttää. Ehkä olen jättänyt jonkin vitamiinin ottamatta? Ehkä syön huonosti? Ehkä uni ei olekaan riittävän laadukasta?
Yritän löytää pikaratkaisua väsymykseen, jotta jaksaisin edes jotain. Kahvi. Se on ensimmäinen, mikä tulee mieleeni, kun silmät haluaisivat painua kiinni. Mutta kehoni on niin herkkä, että kahviöverit vain lisäävät sisäistä tuskaani (ja ihmettelen, kun joku kertoo kiskovansa pannullisen suurimpaan väsymykseen). Väsyttää, ”olen huono kun en ole pirteä” –fiilis yhdistettynä sydämentykytyksiin on todella huono yhdistelmä. Vähän kuin viikon unettomuuden jälkeen lähtisi maratonille. Tai heräisi keskellä muurahaisten alennusmyyntihysteriaa.
Parin viikon matka aurinkoon keskellä pimeintä vuodenaikaa muistutti minua taas siitä, että kehoni reagoi voimakkaasti pimeyteen. Ehkä kaikilla vaikutus ei ole niin voimakas – tai joku sietää paremmin kahvia – mutta auringonpaisteessa sain ainakin karistettua ”minussa on jotain vikaa, kun väsyttää näin paljon” -uskomuksen. Tuo uskomus on ilmennyt elämässäni ehkä enemmän tunteena kuin ajatuksina: tuntuu, että pimeän aikaan koko ajan on vähemmän energiaa kuin etukäteen on kuvitellut. Nyt olen ymmärtänyt myös tuntemusten tasolla, että minulla on herkkä keho – sekä kahville että valolle ja pimeydelle.
Kun hämärä alkaa laskeutua, keho alkaa tuottaa pimeähormonia, melatoniinia. Se tuo mukanaan väsymyksen, on helppo nukahtaa, nukkua. Kun Suomessa pimeyttä on enemmän kuin valoa, väsymystä on enemmän kuin pirteyttä ja melatoniinia virtaa PALJON. Ainainen väsymys saattaa sekoittua myös masentuneisuuden tunteeseen – kun ei jaksa, tuntuu todella ettei pysty ja on sellainen uskomus, että on huono. Ihan kuin istuisi pimeässä kaivossa odottamassa, että aurinko nousisi sen verran korkealle, että säteet osuisivat myös kaivon pohjalle. Joskus väsyneenä näen myös mielikuvan itsestäni pikku sintistä, joka räpiköi kuivalla maalla. Kyllä siinä vähän sinttiäkin saattaa masentaa.
Eräs Aasiasta kotoisin oleva, Suomessa asuva, nainen tuskaili sitä, että Suomessa on niin pimeää ja suomalaiset ovat niin nuivia. Lisäisin tähän vielä, että kuljemme mustissa, harmaissa tai ruskeissa vaatteissa. Kokonaisuudesta saamme aikaan ankeuden maksimointia. Ollapa pimeä sekä sisältä että ulkoa, sen me osaamme. Mutta silloin kun väsyttää oikein vietävästi, kaivautuu mieluummin kaikin mahdollisin tavoin hämäränhyssyyn.
Kaksi viikkoa sitten päivä oli Helsingissä tunnin lyhyempi, ja kahden viikon päästä päivä on tunnin ja kymmenen minuuttia pidempi kuin tänään. Olemme menossa taas valoa kohti. Ja valon määrä lisääntyy kohisten. Herkkäkehoiselle tuo tieto tarkoittaa samaa kuin tulppaanin sipulille: lepojakson jälkeen elinvoima alkaa taas kihistä ytimessä!
Mitä tämä talvi on opettanut minulle? Ennen kaikkea se on opettanut, että talven ”minä olen säälittävä sintti kuivalla maalla”-uskomus ei ole totta. Parempi uskomus on: olen luonnon kanssa synkassa elävä herkkä ihminen. Voin tehdä uusia, palvelevia mielikuvia ja uskomuksia sen varalle, että ensi talvi pääsisi yllättämään minut 35:nnen kerran. En siis ole huono, jos olen väsynyt.
Etkä ole sinäkään.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
