Luin Paulo Coelhon kirjan Alkemisti
. Olin sen lukenut jo aiemmin, mutta eri lukukerroilla tarttuu mukaan eri asioita ja oma ymmärryskin on saattanut matkan varrella lisääntyä. Kun omat kokemukset ja toisen viisaus kohtaavat, ymmärtää usein syvällisesti. Luin kirjaa alleviivaten – Coelhon teksti on uskomattoman viisasta ja kaunista.
Taakse jäänyt vuosi oli monelle raskas, myös itselleni; työstettiin suruja ja mentiin syvälle itseen ja pohdittiin koko elettyä elämää. Uuden vuoden kynnyksellä on niin hyvä tunne siitä, että voi putsata pöydän ja aloittaa tämä elämä taas kerran jotenkin alusta.
Matkaeväs, jonka kirjasta poimin, oli seuraava: ”Se [kirjassa puhutaan aavikosta, voipa sen ymmärtää elämäksikin] koettelee meitä jokaisella askeleella nähdäkseen olemmeko sopusoinnussa sen kanssa, jos olemme, pääsemme keitaalle”.
Lähdetäänpä purkamaan. Oletko huomannut, miten lähelläsi olevat ihmiset elävät onnettomina niissä purkeissaan, jotka ovat ihan itse rakentaneet? Miten he vuosia ja vuosia asustelevat itseään kiusaavissa olosuhteissa ja kuvittelevat olevansa jonkun ihmisen tai elämäntapahtuman uhreja? En puhu nyt yhtäkkisistä kriiseistä, jotka heilauttavat elämän hetkessä raiteiltaan vaan niistä valinnoista, joita olemme tehneet ja joihin jäämme niin helposti kiinni. Liimana voi olla esimerkiksi pelko, velvollisuudentunne tai syyllisyys, jotka rajoittavat elävää elämää. Ja jos peilin kääntää toiseen suuntaan, saattaapa olla niinkin, että myös itse elää vierustoverin tavoin rajoitteista elämää, kai me kaikki jollain tavalla.
Olosuhteet, jotka joskus olivat hyviä ja toimivia, eivät välttämättä ole sitä aina. Kun itse muutun, voi jokin osa minussa alkaa vaatia muutosta. Eikö ihminen olekin joka päivä vähän erilainen kuin eilen tai ihan hetki sitten? Allekirjoitan niin tuon Coelhon lauseen; meitä koetellaan joskus kovastikin, jotta näkisimme väärät olosuhteet. Elämä kyllä osoittaa uusia ovia ja polkuja, joita voi vaihtoehtoisesti lähteä kulkemaan, jos on oikein tarkkana ja aistit valppaina. Vihjeet ovat kokemukseni mukaan usein aluksi lempeitä ja nostavat äänenvoimakkuuttaan, jos ei suostu näkemään ja kuulemaan.
Elämässä oppii usein yrityksen ja erehdyksen kautta. Ihmisellä on lupa erehtyä ja tehdä kaikenlaisia reissuja ja palata sopusointupolulle – eksyäkseen taas. Siitä elämä on niin ihana matka, että se on jatkuvaa tasapainon hakemista. Iso haaste on sekin, että hyväksyy elämän alati muuttuvana areenana. Antaa kengän lipsua, siinä se elämä kulkee mukavan elämyksellisesti ja vedetään henkeä silloin, kun saa hetken elää sopusoinnussa ja kiitollisuuden tilassa.
Millä tavalla sopusointu tai epäsointu tuntuu kehossasi ja mielessäsi? Itse tunnistan sopusoinnun sisäisenä hiljaisuutena ja kehon tasapainona – perillä olemisen tunteena, keitaana. Erityisherkkänä joudun olemaan jatkuvasti hyvin tietoinen siitä, missä kuljeskelen ja kenen kanssa ja nipistän riittävästi aikaa yksinololle. Ja sitten taas aina unohdan itseni ja menen maailman tuulissa uupumukseen asti.
Ihana sana muuten tuo sopusointu. Sopu, olla sovussa, harmoniassa. Ja sitten sana sointu. Sointu voi tarkoittaa tietysti montaa asiaa, mutta minulle herää mielikuva omasta värähtelystä. Kun asiat, ihmiset vastaavat omaa värähtelyäni, olen sovussa itseni ja ympäristöni kanssa. Eikö valinta ole sitä, että otan vastuun siitä, että etsin kaikkea sitä, mikä värähtelee itseni kanssa samantahtisesti ja saa kehoni ja mieleni kehräämään. Kyse on tietysti pelkojen voittamisesta, luottamuksesta ja itsensä rakastamisesta.
Soiko sisimpäsi tänään riemulaulua, säveltä, joka kertoo sinun voivan täydellisen hyvin?
