Kun surffailen somessa, erityisesti Instagramissa, voin välillä vähän huonosti. Ahdistusta aiheuttaa erityisesti teinien suosima selfieiden alalaji: huulet töröllä, muikea ilme, tarkkaan harkittu kuvakulma yläviistosta. Se, jossa pyritään näyttämään mahdollisimman ihkulta. Sitten kaverit tykkää ja hihkuu, että vitsi sä oot kaunis.
Luulen tietäväni, mistä ahdistukseni johtuu.
Mietin, miltä minusta olisi tuntunut, jos reilut 20 vuotta sitten kulttuuri olisi ollut samanlainen kuin nyt. Kameroita jokaisella, nettiyhteydet jatkuvasti käytössä, lukuisat mediat klikkauksen päässä odottamassa – ja tämä kaikki yhdistettynä nuoruuden epävarmuuteen, oman kehittyvän kehon kummasteluun sekä suunnattomaan tarpeeseen tulla hyväksytyksi.
Kuinkahan monta Facebook-kaveria minulla olisi ollut? Olisiko minun selfieistäni tykätty? Olisinko uskaltanut postata sellaisia kuvia kuin olisin oikeasti halunnut, vaikkapa itsestäni ja hoitohevosestani?
Oikeassa elämässä minua kiusattiin jo ihan riittävästi. En halua tietää, millaiseksi elämä olisi muuttunut sosiaalisen median myötä silloin, kun itseluottamusta ei vielä ollut ja elämä oli yhtä lauman luomaan muottiin asettautumista. Kuinka paljon enemmän olisin yrittänyt, jotta olisin kelvannut? Millaisia töröhuuliselfieitä olisin postannut? Miltä olisi tuntunut, jos niistä ei olisi tykätty?
Nyt aistin sen, mikä monien huoliteltujen ja glitterinhohtoisten selfieiden taustalla piilee: salainen toive saada hyväksyntää ja rakkautta. Kun kuvastani tykätään, minusta tykätään. Sitten minäkin tykkään itsestäni.
Erityisesti nuorena olemme kovin riippuvaisia muiden mielipiteistä. Se, mitä lapsuus- ja nuoruusvuosina opimme muilta itsestämme, kulkee kuitenkin mukana elämässä vuosia, jopa vuosikymmeniä. Ne ”totuudet”, joihin uskoen kasvamme, saattavat värittää elämää hamaan loppuun, jos ei jossain kohtaa ala tietoisesti pohtia, mitä itsestään oikeasti ajattelee – ja haluaa ajatella.
Henkisen hyvinvoinnin valmentajana olen tottunut etsimään perimmäisiä syitä erilaisten henkisten haasteiden taustalla. Usein ongelmat, jotka pinnalta vaikuttavat aivan erilaisilta, pohjautuvat samaan ydinongelmaan: arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteisiin. Pintatasolla ne voivat aiheuttaa muun muassa liikaa suorittamista, mahdottomuuksiin kasvavaa kunnianhimoa, itsensä syyttelyä, häpeän tunnetta, kiltteyttä ja kynnysmattosyndroomaa sekä omien tarpeiden, tunteiden ja unelmien hautaamista ja hylkäämistä. Jotta nämä päällimmäiset ongelmat voidaan muuttaa, täytyy ensin rakentaa taustalle uusi uskomus itsestä: olen hyvä, riittävä ja rakastettava tällaisena kuin olen.
Itsensä terveen rakastamisen ei tarvitse olla sitä, mitä perinteisesti ajatellaan negatiivissävytteisenä itserakkautena. Se ei ole toisten katsomista nenänvartta pitkin tai kuvitelmia, ettei itsessä ole minkäänlaisia vikaa. Kun ihminen rakastaa itseään terveellä tavalla, hän tuntee sekä vahvuutensa että heikkoutensa ja hyväksyy ne ilman, että kumpaakaan tarvitsee erityisesti korostaa. Hän ei vahvuuksien ansiosta nosta itseään muiden yläpuolelle, mutta ei myöskään ruoski itseään heikkouksien takia, hän ei anna puutteidensa pysäyttää itseään.
Jos keskittyy hakemaan tykkäämistä muilta, saa koko elämänsä mukautua muiden vaihteleviin toiveisiin. ”Muut” on valtava massa ihmisiä, joilla on kaikilla oma mielipiteensä asioista. Jos kelvatakseen yrittää olla sitä, mitä muut (ehkä) haluavat sinun olevan, katoaa itse kokonaan. Siksi hyväksynnän ja arvostamisen tunne on ensin löydettävä omasta itsestä. Kun osaa arvostaa omaa ainutlaatuisuuttaan, on helpompi nähdä kauneus myös muissa.
Kuvat: 123rf.com
