Puhumme usein järki- ja tunneihmisistä erotellen ihmiset jompaankumpaan näistä lokeroista. Minä olen alkanut ajatella asiasta eri tavalla, vuosien varrella tapahtuneiden omien kokemusten ja oivallusten seurauksena. Me kaikki synnymme tunneihmisiksi, olemme siis pohjimmiltamme tunneihmisiä, mutta omassa evoluutioprosessissamme olemme eri vaiheissa.
Itse koen, että kuljemme eräänlaista tunne-evolutiivista polkua, jokainen omaamme. Tämän vuoksi emme voi vertailla toistemme polkuja, esimerkiksi kenen polku on parempi ja kenen huonompi. Pohjimmiltaan kyse on siitä, miksi olemme ylipäätään syntyneet tähän maailmaan – mikä on elämäntehtävämme ja mitä olemme tulleet oppimaan omalla elämänpolullamme.
Mistä sitten itse tiedän, missä vaiheessa olen omalla tunne-evoluutiopolullani? Se mitä seuraavaksi kuvaan, on tuttua sekä omasta elämästäni että kohtaamieni ihmisten ”prosesseista”, ja ehkä sinäkin voit huomata joitakin yhtäläisyyksiä omaan elämänpolkuusi.
Kun olimme pieniä lapsia (tai itse asiassa jopa sikiöajalta lähtien), elimme vain tätä hetkeä. Tunnetasolla tämä tarkoittaa sitä, että muutaman minuutin sisään lapsen hetkiin saattoi mahtua pelkoa, iloista naurua, haltioitumista, raivoa ja surua. Lapsi koki autenttiset tunteensa juuri siinä hetkessä.
Mutta jossakin vaiheessa lapselle opetettiin tietoisesti, ei-tietoisesti ja mallioppimisen kautta, miten kuuluu tuntea ja käyttäytyä. Mitkä tunteet ovat sallittuja, mitkä eivät. Tämä on pitkälti kulttuurisidonnaista, mutta esimerkiksi sukujen välillä on isojakin eroja, miten lapsia on totuttu kasvattamaan. Saavatko lapset elää tunteensa läpi aidosti silloin kun ne tulevat, vai oppivatko lapset jäädyttämään itsensä ja säilömään tunteet syvälle kehoonsa.
Ehkä tämä kaikki kuuluu tavalla tai toisella elämän evoluutioon. Saamme lapsuus- ja nuoruusiällä monenlaisia kokemuksia, jotka useimmiten vahvistavat niitä malleja ja uskomuksia, jotka olemme oppineet alle 5-vuotiaina, mitä ne sitten ovatkaan. Joka tapauksessa ne määrittelevät edelleen sitä, miten voimme antaa tunteemme näkyä itselle ja muille.
Jos olemme oppineet eristämään itsemme kielletyistä tunteista, mitä tapahtuu kehotietoisuudelle? Tunteet asuvat kehossa, joten tulemmeko tunnottomiksi kehon viesteille? Mielestäni tämä on ongelman ydin, joka lisää erityisesti sitä, että alamme elää elämämme ”päälähtöisesti”. Tarkoitan tällä sitä, että pyrimme hallitsemaan ja selittämään elämäämme järjellä ja jatkuvalla ajattelulla. Suurin osa tästä ajattelusta on kaiken lisäksi tiedostamatonta sisäistä puhetta. Keho kaikkine tunteineen on meille outo ja vieras, joten mitä muutakaan vaihtoehtoa siinä tilanteessa olisi?
Kun jokainen meistä kohtaa elämässään erilaisia stressejä ja kriisejä, miten elämme ne läpi? Sallimmeko itsemme tuntea kaikki tunteet puhtaasti, silloin kun ne haluavat tulla esiin, vai yritämmekö kaikin keinoin estää itseämme tuntemasta hankalia tunteita? Käykö joskus niin, että sisäinen kehon tunnesäiliö täyttyy lukuisista pidätetyistä tunteista, jonka seurauksena syttyy todellinen hallitsematon tunteenpurkaus (usein väärässä tilanteessa), joka olisi voitu välttää elämällä jokainen aito tilannekohtainen tunne silloin kun sen aika olisi ollut. Tällaisen tapahtuman jälkeen alamme yleensä pelätä tunteiden esille tulemista entistä voimakkaammin.
Mielestäni erilaiset ahdistusoireet ovat seurausta näiden aitojen tunteiden kohtaamattomuudesta, koska sillä hetkellä esiin tulevan tunteen kohtaaminen tuntuu aivan liian vaaralliselta ja hallitsemattomalta, tai tunteen näkyminen ulospäin aiheuttaisi valtavaa häpeää. Aivommekin oppivat tulkitsemaan ennen pitkää tietyt tunteet vaarallisiksi, jolloin vanhojen aivojen pelkokeskus menee hätätilaan ja tämä lisää entisestään stressiä. Syntyy epämääräistä ahdistusta, johon ei ole helppoa päästä kiinni, mistä se on alun perin saanut alkunsa.
Lisäksi opimme heijastamaan kohtaamattomia tunteitamme toisiin, eli huomaamme toisissa ihmisissä herkästi sellaisia asioita ja negatiivisuuksia, jotka ovat meissä itsessämme olevia varjoja. Kuinka usein esimerkiksi isä suuttuu omalle lapselle siitä, että lapsi vastustaa sitä minkä isä määrittelee oikeaksi ratkaisuksi – kun isä itsekin olisi lapsena halunnut vastustaa omaa isäänsä – mutta se oli ehdottoman kiellettyä – vastustamisesta saattoi saada pahimmillaan ”koivuniemen herraa”. Tai kuinka usein äiti suuttuu lapsille pikkuasioista, vaikka itse asiassa hän itse on ollut viime aikoina vihainen puolisolleen – mitä hän ei tunnista tai kykene ilmaisemaan – koska omaa vihan tunnetta ei saanut lapsena näyttää äidille – koska äiti loukkaantui siitä – ja äiti olisi pahimmillaan saattanut hylätä (lapsen tunne lapsen maailmankuvassa).
Tämä kaikki on osa tunneihmisen evoluutiota, pienin esimerkein kuvattuna. Koska kirjoitan juuri tästä teemasta, se kertoo siitä, että nämä asiat ja oivallukset ovat olleet itselleni tärkeitä viime vuosina. Sekä omaa sisintä tutkien että suhteessa vanhemmuuteen ja suvun malleihin. Jos sinä haluat, voit jatkaa omaa pohdintaasi esimerkiksi alla olevien kysymysten kautta. Teema jatkuu toisella osalla muutaman viikon kuluttua!
Mitä tunteita sinä sait lapsena näyttää vapaasti? Mitkä tunneilmaisut eivät olleet sallittuja?
Millä tavoin vanhempasi tai sukusi näyttivät tunteitaan, jos perheessä oli riitaa tai muita kriisejä? Tai positiivisia elämäntapahtumia? Mitä olet itse mallioppinut ja perinyt sukusi tunnemalleista?
Mikä tunne on sinulle vaikein kohdata ja elää läpi sellaisena kuin se haluaisi tulla? Tai oletko ylipäätään tietoinen tunteesta, oletko ehkä epävarma miksi nimeäisit kyseisen tilan tai olon? Jos olet joskus elänyt tämän tunnereaktion läpi alusta loppuun (kunnes se itsestään loppuu), muistele miltä se tuntui omassa kehossasi. Millainen olo kokemuksesta jäi jälkikäteen?
Mikä on sinun selviytymisstrategiasi, kun huomaat hankalan tunteen tai esimerkiksi ahdistavan olon itsessäsi? Tunnetko levottomuutta ja tarvetta tehdä jotakin; alatko esimerkiksi siivoamaan tai syömään, lähdetkö lenkille tai uppoudutko tv:n äärelle elämään jonkun toisen maailmaa? Vai voitko pysähtyä, hengittää syvään, kohdata ja elää tämä tunne läpi?
Mikä tunnetila on sinulle helppo kokea kehossa, ja voit sallia sen itsellesi? Kun seuraavan kerran koet tätä tunnetta, huomaa tarkasti, miltä se kehossasi tuntuu ja elä tunne täysillä läpi! Jos kehosi haluaa liikkua, anna sen liikkua! Jos olisit vielä lapsi, miten silloin liikkuisit? Jos haluaisit ilmaista tunnettasi jollakin äänellä, miten se tapahtuisi? Tulemalla entistä tietoisemmaksi kaikista kehoreaktioistasi, opit hiljalleen luottamaan omaan kehoosi ja alat uskaltaa elää kehossasi läpi myös ”kielletympiä” tai uhkaavilta tuntuvia tunteita.
