Jos kokee olevansa vääränlainen, koko elämä saattaa kulua muiden hyväksyntää hakiessa

Minä sain kesällä aikamoisen lahjan äidiltäni, kun sain kuulla sanat ”Sinä et ole sellainen tytär, jonka olisin halunnut”. Ehkä vähän rajua kertoa se näin julkisesti, mutta sanat olivat avainsanat itseni ymmärtämiselle. Kirjoitan aiheesta siksi, että uskon sanojen koskettavan hyvin montaa meistä.

Kun kuulin tuon äskeisen, ensimmäinen reaktio oli henkinen pysähdys, joka kesti vain silmänräpäyksen ajan ja sitten: helpotus. Se mitä olin lapsesta asti tuntenut, olikin ollut täyttä totta eikä kuvitelmaa. Sanat eivät satuttaneet, eivät tarttuneet minuun, enkä antanut niiden herättää kärsimyskehoani kuten niin usein aikaisemmin.

Parin viikon kuluttua tästä tajusin yhtäkkiä, mikä sanoma sanoilla minulle oli: ”Minä olen vääränlainen”. Olen tuntenut itseni aina vääränlaiseksi. Ja sitten tuli iso itku. Tajusin, miten valtavan iso merkitys minun elämässäni on ollut sillä perususkomuksella, että olen vääränlainen. Ei ihme, että kärsin masennuksesta melkein kolmekymmentä vuotta.

Kun on vääränlainen, yrittää koko ajan olla oikeanlainen. Ja kun ei oikein koskaan tiedä, mitä se oikeanlainen on. Yhtenä hetkenä oikeanlainen näyttää yhdeltä ja toisena toiselta. Tämä on se juttu, miten valeminä, josta olen myös videohaastatteluissa puhunut, syntyy. Kun kovasti yrittää olla oikeanlainen, joutuu tuijottamaan muita ihmisiä herkeämättä. Toisten silmistä, sanattomasta palautteesta, tulee itselle tiedostamaton mittari omalle olemassaololle. On älyttömän raskasta pinnistellä ja tavoitella jatkuvasti saavuttamatonta ihanneitseä. Usein ihanne tarkoittaa täydellisyyttä.

Vasta tämän kokemuksen myötä tajusin, mitä tarkoittaa niin paljon käytetty puhe siitä, miten joku hakee jatkuvasti toisten hyväksyntää. Tätähän se on: kun on itse vääränlainen, joutuu peilaamaan itseä muihin, niihin oikeanlaisiin, ja hakemaan katseista hyväksyntää. Sitä tuntee olevansa kuin kerjäläinen. Miten se onkin niin, että kaikki muut ovat oikeanlaisia ja itse olen vääränlainen?

Itse ratkaisin tiedostamattomasti ongelman omasta vääränlaisuudestani muuntautumalla mahdollisimman näkymättömäksi. Näkymättömälle tulee vähemmän palautetta omasta olemisesta kuin näkyvälle. Siinä on vain se paradoksi, että hyvääkin palautetta tulee vähemmän – tiedän tämän omasta kokemuksestani. Näkymättömälle monet tilanteet ovat kauhistus: esitelmän pitäminen koulussa, laulaminen, uimahallissa käyminen – tilanteet, joissa itsestä kuuluu tai näkyy vähänkin normaaliksi tullutta näkymättömyyttä enemmän. Itselleni näkymättömyys on aiheuttanut myös alisuoriutumista – on vaikea tavoitella omaa täysimittaisuutta, kun ei ole lupa olla näkyvä ja rima tuloksesta on liian korkealla. Täydellisyyden tavoitteluunkin taitaa sopia kaikki edellä esitetty.

Kysymys on häpeästä. Ei syyllisyydestä. Syyllisyys on sitä, että tekee jotain väärin ja tuntee teosta syyllisyyttä. Syyllisyyteen tehoaa anteeksi pyytäminen ja antaminen, mutta häpeään ei. Häpeästä selviytyy vähän isommalla työllä. Häpeätyö on vähän kuin restauraatio, jossa valkoinen rappaus raaputetaan pois niin, että kokonainen kuva todellisesta itsestä pääsee pikkuhiljaa näkyviin.

Anteeksi antamisella on kuitenkin sijansa häpeätyössä. Minä uskon vakaasti niin, että harva haluaa tarkoituksella aiheuttaa toiselle tunnetta vääränlaisuudesta. Vain itsensä tiedostamattomasti jollain tavalla vääränlaiseksi tunteva projisoi tunnetta ja aiheuttaa tutun jatkumon ”kolmanteen ja neljänteen polveen”. Häpeä on niin vaikea tunne, että siitä kärsivä (käytän tarkoituksella sanaa kärsivä, koska olen sitä mieltä, että häpeä aiheuttaa kärsimystä) pyrkii pääsemään siitä eroon kaatamalla sitä toisten niskaan. Tuolla konstilla häpeä taitaa kuitenkin kasvaa eikä keventyä. Häpeälääkkeitä on muitakin: alkoholi, lääkkeet, ylisuorittaminen, ruualla ”leikkiminen”, toisten vihaaminen ja kritisoiminen…

Mutta anteeksianto, hyväksyminen, ei voi olla kuin laastari, joka lätkäistään haavan päälle tai voi olla, mutta luulen, että puhdistamista se kyllä aika-ajoin huutaa. Minulta usein kysytäänkin, että onko minun pakko antaa anteeksi, vaikka en pysty. Eihän se niin mene, kyky ja halu antaa anteeksi antaminen on ison henkisen työn ja kivun läpikäymisen paras palkinto sitten joskus, pakottamalla se ei tule.

Nyt on mielenkiintoista katsoa, miten rakensin omaa elämääni pala palalta sellaiseksi, että se tuki käsitystäni vääränlaisuudestani. Ympäröin itseni ihmisillä ja olosuhteilla, jotka tarjosivat peiliä, johon olin niin tottunut. Tuttu on turvallista, niinhän sitä sanotaan, vaikka se tuttu olisi miten pähkähullu tahansa.

Eikä se oikeasti auta, että joku ulkoapäin sanoo: ”Et sä ole vääränlainen tai sä olet kaunis tai ei sussa oo mitään vikaa”, jos oma tunne on päinvastainen. Laastaria kaikki tuokin. Minä olen hyvin keskeneräinen suhteessa käsitykseeni vääränlaisuudestani tai oikeanlaisuudestani, mutta sen olen kuluneina kuukausina ymmärtänyt, että asian tiedostaminen on jo puoli voittoa.

Olen myös merkityksellistä tiedostaa, missä tilanteissa häpeä aktivoituu – minulla on yksi paikka ylitse muiden, joka oikein raastaa ja haastaa ja tarjoaa aina ja aina uudelleen tilaisuuden jumpata käsillä olevaa aihepiiriä. Iso asia on sekin, että pystyy suremaan, koska surullistahan se on ja epäreilua, että on joutunut kokemaan jotain tällaista.

Ja sitten on taas se, mitä kaikissa tarinoissa, tositarinoissakin. Tarinalla voi olla onnellinen loppu. Palataanko jälleen kahteen tärkeään kysymykseen? Valitsenko pelon vai rakkauden? Pelko pitää kiinni vanhasta kuvasta, ei uskalla tyhjän päälle putoamisen pelossa päästää irti, pelkää hylkäämistä ja etsii edelleen vastausta kysymykseen vääränlaisuudesta ja oikeanlaisuudesta muiden ihmisten kautta.

Rakkaus sitä vastoin kääntää katseensa sisäänpäin, näkee pimeyden ja rakkaudettomuuden ja opettelee rakastamaan itseä hitaasti ja päättäväisesti. Ja jonain päivänä sanoo itse itselleen: ”Minä olen oikeanlainen”.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: