Myötäelämän, syvyyden ja henkisen rikkauden vähentyminen koulii meistä itseämme pakoon juoksevia sieluttomia sinnittelijöitä. Syynä on kiire. Sitä tuottaa elämäntarkoituksen kiteytyminen työssäkäymiseen ja kuluttamiseen.
Tarvitaan mielenkumous, jotta tyytymättömyyden ajama ja kulutuksen maksimoinnin ylläpitämä konemaista tehokkuutta ihannoiva työnteon muoto väistyy. Olisiko mielenkumous elämän tarkoituksen siirtämistä kulutuskeskeisyydestä merkityskeskeisyyteen? Ensisijainen tavoitteemme elämässä olisikin tarkoituksettomuuden tuhoaminen? Tällöin mielenkumouksen ytimessä olisi kolme toisiaan tukevaa tekijää:
- Sinun ja minun rooliksi suomalaisessa yhteiskunnassa ja maailmankansalaisena tulisi passiivisen kuluttajan sijasta aktiivinen kansalainen?
- Riittävyyttä ja mahdollisuuksia mittaavaksi määreeksi ottaisimme rahan sijasta ajan? Samalla rahan merkitys kaventuisi elämässämme olennaisimpaan: turvaamaan perustarpeidemme tyydyttyminen. Vapautuisimme pakosta, joka ei suostu määrittelemään minkä verran riittää.
- Onnistuneen elämän mittariksi vaihtuisi vermeiden ja värmeiden sijasta aineeton pääoma? Suuntaisimme voimiamme kuluttamisen maksimoimisen sijasta yhä enemmän ihmisten välisten suhteiden rakentamiseen. Emme kiiruhtaisi tavaramarkkinoille vaan pyrkisimme rikastuttavaan vuorovaikutukseen erilailla maailmaa tulkitsevien ihmisten kanssa. Ja tavarat korvautuisivat yhä useammin palveluilla?
Kulutuskeskeisyydestä merkityskeskeisyyteen johtava mielenkumous auttaisi meitä raivaamaan sivistykselle sijaa. Se myös huomioisi, että käytössämme on yksi rajallinen planeetta, josta pitäisi riittää materiaalista hyvää myös vielä maailmaan syntymättömille ihmisille. He kun odottavat saavansa elää ainakin yhtä hyvää elämää kuin me.
