Elämän äärellä: muutoksesta ja muuttumisesta

Ystävä meilasi minulle jo jokin aika sitten kiinnostavan linkin Kirsi Pihan elokuiseen kolumniin Ihmissuhteet kariutuvat, kun muuttuu itselleen tuntemattomaksi. En ole tietenkään samaa mieltä Pihan kanssa kaikesta kolumnissa olevasta, olemmehan mielikuvinemme kaksi eri ihmistä, mutta paikoin kirjoitus kolahteli. Sen sijaan esimerkiksi tuo otsikko ei avaudu minulle enkä lukeudu heihin, jotka nelikymppisenä miettisivät, että mitä minulle tapahtui ja minne kaikki unelmat katosivat. En saa kiinni siitä, miten voi muuttua itselleen tuntemattomaksi, kun itse näen muutoksen juuri aivan päinvastaisena: mitä enemmän muutun, sitä paremmin todella tunnen itseni. Minulle muutos tarkoittaa itsetuntemuksen lisääntymistä ja sen kautta auennutta aivan uutta maailmaa. Minulla myös on hillitön elämän jano ja palo, enkä voisi ajatella itseäni voivottelemassa, mitä kaikkea jäi tekemättä, vaan enemmänkin juuri sitä, kuten Pihakin lopulta kirjoittaa, että vau, mitä kaikkea teinkään. Hihittelin muuten ääneen, kun Piha kirjoitti, että on helppoa lukea kirjoja siitä, kuinka olla hyvä ihminen. Mutta kun ne perhanan muut ihmiset eivät viitsi edes lukea niitä samoja kirjoja! 

Ihmisen muuttuminen ja ylipäänsä muutoksen tarpeellisuus herättävät aina runsaasti mielipiteitä. Toisille muuttuminen on helppoa, toisille mahdotonta, toisilla sellainen ei käy edes mielessä. Joidenkin mielestä muuttuminen on turhaa, miksi ei muka voisi olla itseensä tyytyväinen juuri sellaisena kuin on. Kenenkään ei ole pakko muuttua ja sen tiedän omasta kokemuksesta, että ketään toista ei voi muuttaa, mutta jos itse kokee olevansa pohjimmiltaan toisenlainen kun sillä hetkellä on, niin mikä ettei, kaikki tiet ovat avoinna. Itse olen tosi iloinen omasta muuttumisestani. Ennen isoa elämänmuutosta olin aika erilainen kuin nyt, iloinen, ystävällinen ja aikaansaava kyllä, mutta myös melko pinnallinen. Ajattelin lopulta enemmän itseäni kuin muita. Jos minua suututti, niin sitten suututti ja siitä saattoi saada osansa joku muukin. Jos koin, että minua loukattiin, niin usein annoin samalla mitalla takaisin tai vähintäänkin uppouduin kurjuuteen ja loukkaantumiseen ja velloin siellä niin kauan, kunnes joku heitti marttyyrille pelastusrenkaan. En todellakaan ymmärtänyt tutustua tunteisiini enkä siihen, mistä ne saattoivat kertoa. Jälkeenpäin näen eläneeni melko egolähtöistä elämää. Toisten huomioimista, auttamista tai itseeni tutustumista tärkeämpiä olivat kiiltävänvalkoisena hohtava keittiö saarekkeineen, hienolta kuulostava työpaikka, omasta mielestäni täydellinen vartalo ja jokakesäiset Italianmatkat. Sielu oli jossain hyvin syvällä ja alkoi kaivautua esiin vasta sen jälkeen, kun olin löytänyt itseni (ja myös alkanut löytää itseäni) elämäni suurimmasta kriisistä. Ja vaikka kriisi sillä hetkellä oli kauheinta mitä minulle oli tapahtunut, se oli lopulta myös hienointa ja oikeasti kauneinta, mitä olen ikinä voinut käydä läpi. Jokaisella meillä on ne omat kasvunpaikkamme ja ne ovat kaikki erilaisia, eivät verrattavissa keskenään. Mutta uskon siihen, että kun elämä todella näyttää pikimustalta, ainakin useimmille koittaa vielä se päivä, jolloin huomaa, että kaikki on ohi ja värit ovat palanneet. Kriisi, niin kliseistä, mutta totta, aloitti muutoksen minussa. Sellaistahan muutokseen ei tarvita, mutta kun katson tuttavapiiriäni ja ihmisiä, jotka ovat alkaneet henkistyä, jokainen heistä on käynyt läpi omanlaisiaan isoja asioita.

Minä halusin kai alkaa muuttua sen vuoksi, että olin ollut jo pitkään surullinen, loukattu ja elämäntilanteesta ahdistunut. Halusin jälleen kokea iloa mutta sen lisäksi myös mielenrauhaa, onnellisuutta ja kiitollisuutta. Silloin viisi vuotta sitten aloin kahmia käsiini kaikki maailman kirjat onnellisuudesta ja myönteisestä ajattelusta. Ja voi pojat minä kävin kursseja: logoterapiaa, traumaterapiaa, minä olen -retriiittejä, meditointikursseja  ja mitä vain, mikä voisi työntää minua hitusen enemmän siihen suuntaan, minne yritin väkisin päästä. Näin jälkeenpäin en sano, että kurssit tai kirjojen lukeminen olisi ollut mitenkään turhaa, mutta tässä päästäänkin siihen, että kukaan ei voi muuttaa itseään pakolla. Muutoksen on tultava sisäisestä halusta ja motiivina eivät voi olla muut ihmiset, vaan oma itse, se tyyppi, joka on tässä kehossa. Kun sitten lopulta tajusin alkaa hellittää ja päästää irti pakosta, huomasin, että yhä useammin pääsen sinne jossa olen tuota kaikkea – zen, onnellinen, täynnä mielenrauhaa ja kiitollisuutta – ilman, että pakottaisin itseäni olemaan sellainen. Tähän lopputulokseen liittyy myös suuresti esimerkiksi anteeksianto, joka on ollut oman elämäni suurimpia minua muuttavia oivalluksia. Kun annoin anteeksi toisille, itselleni ja elämälle, huomasin, että kaikki tapahtunut tarvittiin, jotta olisin siellä missä olen nyt. lopulta sitä vain ymmärsi, että itse ja muutkin ovat toimineet haastavassa tilanteessa sen hetkisten parhaimpien kykyjensä mukaan. Huomasin, että vihaamalla ja katkeroitumalla vain annan toisten ihmisten hallita omaa elämääni.

Kirsi Piha kirjoittaa siitä, että olemme erilaisia eri ihmisten kanssa. Itse uskon, että meissä on ikään kuin kolme eri tyyppiä: se, mitä itse koemme olevamme, se, miten muut meidät näkevät ja se, miten luulemme muiden näkevän meidät. Tärkein ihmissuhteemme tässä elämässä ei kuitenkaan ole ne muut, vaan me itse. Vasta kun olen ollut sinut itseni kanssa, huomaan, että todella voin olla sitä myös muiden kanssa. Ja toki, kuten sanottu, miksi ne muut eivät lue noita perhanan kirjoja ja ymmärrä olla zen, kuten minäminäminä! Noooooo hommahan menee niin, että jokaisella meistä on se oma taipaleemme ja ne omat kiinnostuksen kohteemme. Ja ihminen, joka tulee toimeen itsensä kanssa, vähintäänkin pyrkii hyväksymään muiden erilaisuuden. Ja vaikka sitä kokisi olevansa kuinka täynnä mielenrauhaa useimmiten, aina tulee ihmisiä, jotka tiputtavat meidät valostamme ärsyyntymisen, kiukun ja jopa raivonkin polulle. Se on hyvä, sillä silloin huomaa, että oppimisen polkua on yhä vielä jäljellä, huomaa, että on sopivasti kesken. Ja hyvä niin. Uskon, että olen varmasti riittävän valmis nyt, mutta en koskaan niin valmis, ettenkö voisi muuttua vielä lisää ja aina vain parempaan suuntaan. Vielä yksi seikka, ei kannata kiinnittää huomiota huonoon, vaan mieluummin vahvistaa hyvää. Toimii!

P.s. Tervetuloa seuraamaan tiuhempaan päivittyvää Vastaisku ankeudelle -blogiani, joka löytyy myös Facebookista!

Maisema elokuun lopussa 2013.
Sama maisema lokakuun alussa 2013. Näin se luontokin muuttuu, ilman, että ihminen tekee mitään!