Muistatteko Kirsi Kunnaksen runon tunteellisesta siilistä?
Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä.
Ja kelläpä, kellä
on vastaansanomista?
Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla
siilin hellyys piili.
Oi, sanoi siili,
olen surullinen siili,
niin yksinäinen jotta!
Ja se on aivan totta:
Se yksinänsä eli
ja piikein piikitteli,
ja piikkikuoren alla
sitten itkeskeli.
Ahaa-elämyksiä kuulkaa, sinisilmäisen ihmisen silmälasit alkavat höyrystyä. Olin eräässä työtehtävässä vasta ihan äskettäin. Jännitti ja pyysin, kuten usein vastaavassa tilanteessa pyydän, saada rauhaa ja voimaa. Niin tein nytkin ja sain vietyä tehtävääni mukavasti eteenpäin. Tunsin, ihan aidosti, rakkautta kuulijoitani kohtaan ja sitten alkoi haastaminen. Yleisön joukossa muutama esitti kritiikkiä, kapinoi ja halusi asettua muiden yläpuolelle ja se toki kuului tilaisuuden luonteeseen tai siihen on mahdollisuus, mutta jälkikäteen jäin kyselemään. Tunsin, että asiasisältö tai sen esittämistapa eivät olleet niitä, joihin reagoitiin vaan jokin minussa oli herättänyt ärtymystä. Ja itsekin reagoin – tulin epävarmaksi ja häpeä nosti päätään.
Eräs viisas mies arveli, kun asiasta hänen kanssaan keskustelin, että ”se oli varmaan rakkaus, mihin ne ihmiset reagoivat”. Jaa mitä? Minun haavemaailmassani rakkauteen vastataan rakkaudella tai vähintäänkin otetaan se vastaan. Mitä ikinä tilanteessa tapahtuikin, ei ole nyt tärkeää vaan aihe itsessään; rakkaus ja kyky sen vastaanottamiseen. Olen masentuneiden ihmisten kanssa keskustellessani huomannut vastaavaa: kun ehdotan erilaisia hoitovaihtoehtoja, puhun itsen rakastamisesta, on vastassa usein torjunta ja ärtymys – selkeä viesti siitä, että kiitos, mutta toi rakkaus ei oo mun juttu.
Ja mietitäänpä suurta osaa suomalaisia parisuhteita…huuhuu. Siinä vasta herkullinen alue käsiteltäväksi. Hyökkäys, torjunta, vastahyökkäys, mökötys ja katkeruuspankin kartuttaminen. Siinä suhteessa, jossa joskus oltiin rakastuneita ja tehtiin toiselle hyvää. Vähänkö esitin mustavalkoisesti, mutta joku juttu tämäkin on. Oletko koskaan pistänyt merkille sitä, että kun olet oikein hyvällä ja rakastavalla tuulella, saattaa tulla joku, joka niin sanotusta ”palauttaa sinut maan pinnalle”?
Lemppariaiheessani mennään. Ja ihan tosi isossa aiheessa: egossa ja rakkaudessa. Näiden kahden yhteiseloa on sitten kiinnostavaa seurata. Kumpi voittaa hei? Kumman annat voittaa? Siitähän siinä taitaa olla kysymys? Tutun kysymyksen äärellä mennään: valitsetko pelon vai rakkauden?
Mitä meissä tapahtuu, kun rakkaus lähestyy ja pelko nousee. Ja mikä on se osa meissä, joka pelkää? Se mitä ihmisestä tällä hetkellä ymmärrän, etsiytyy jälleen sisäisen lapsen läheisyyteen. Lähes jokainen meistä on lapsena tullut joskus jollain tavalla torjutuksi, on hylkäämiskokemuksia ja kaikenlaista näkymättömäksi tekemistä. Joillakin näitä kokemuksia on vähän vähemmän ja toisilla enemmän. Tuo haavoitettu lapsi asuu meissä yhä edelleen, jos emme ole saaneet tilaisuutta näiden haavojen tiedostamiseen ja työstämiseen. Joku sanoi joskus, että ego on sama kuin sisäinen lapsi. Ja joskus tuo lapsi on se, joka meitä ohjaa. Lapsi on kuski sen sijaan, että se istuisi takapenkillä turvaistuimessa. Kun lapsi on ratissa, on meno aika mielenkiintoista. Joskus parisuhteessakin on kaksi lasta kuskin paikalla: kaksi haavoitettua tenavaa, jotka taistelevat toistensa huomiosta ja siitä kumpi saa enemmän.
Pelko voi olla suojakerroin, automaatti, joka on hetkessä rakennettu, kun rakkaus lähestyy. Rakkaus on vaarallinen, koska se pääsee luikertelemaan herkälle alueelle, ihan perille asti. Rakkaus tekee herkäksi ja haavoittuvaksi ja herättää halun kiukutella. Sisimmässä on suuri kaipaus rakkauteen ja silti on turvallisempaa pistää punainen valo vihreän sijasta päälle. Tuttu on turvallista. Joskus on enemmän turvassa itseensä käpertyneenä kuin avoimena rakkaudelle. Monella meistä on kuoren sisällä iso rakkausaukko, tyhjä tila, joka ei tunnu täyttyvän, ei ainakaan itsen ulkopuolelta. Siksi onkin niin tärkeää tiedostaa, millaista roolia sisäinen lapsi minussa esittää ja huomioida se, mitä tarpeita ja kipuja se huutaa. Oppisinko rakastamaan sitä osaa itsessäni, joka aina vaan vaatii ja raastaa, vaikka häpeä herääkin ja kipu on joskus sietämätöntä?
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
