Kun vajaa muutama vuosi sitten aloin blogata täällä Hidasta Elämää -sivustolla ja aloitin Onnen äärellä -blogini, olin sen teemasta todella innoissani. Olin joitain vuosia aiemmin alkanut kulkea onnellisuutta ja ylipäänsä elämäntaitoasioita pohtivaksi tyypiksi kriisin ja sen nostattaman muutoksen kautta. Joskus olin jopa kuvitellut, että en ikinä enää voisi olla onnellinen. Ei toisaalta ihme, sillä silloin jumitin tilanteessa. En osannut edes ajatella, että noihin epätoivoisiin fiilareihin juuttuminen johtui lähinnä tavastani käsitellä tapahtuneita asioita eikä lopulta niinkään itse tapahtumista. En halua syyttää itseäni, sillä silloin en osannut muuta. Minulla ei ollut työkaluja. Ego oli johtanut elämää sielun ollessa jossain hyvin syvällä uppeluksissa.
Tämän blogin alkuvaiheessa olin jo aikaa sitten havainnut, että kas, kyllä onnellinen olotila on hyvinkin mahdollinen. Halusin kuitenkin vielä muuttaa asioita lisää ja tulla ehkä jopa vain onnellisemmaksi, mutta en vielä ymmärtänyt sitä, miten tämä lopulta tulisi tapahtumaan. Olin kahminut käsiini kaikki mahdolliset onnellisuusteemaa käsitelleet kirjat, blogit ja lehtijutut. Ja voi pojat, oli vaihe, että kävin kursseja: logoterapiaa, traumaterapiaa, unelmia ja onnellisuutta, meditointia. Mitä vain, joka voisi työntää minua hitusen lähemmäs sitä, mitä kohti yritin (itseltäni tietämättä) päästä. Onnellisuus ja sen pohtiminen oli yksi lempipuuhistani. Käytännössä siis tiesin onnellisuudesta vaikka kuinka paljon, mutta jossain vaiheessa heräsin siihen, että jopa omastani mielestäni yritin liikaa. Homma alkoi mennä suorittamiseksi hyvistä aikeistani huolimatta.
Pitkin viime kevättä koin, että minulla oli totaalinen Writer’s Block koskien juuri tätä Onnen äärellä -blogiani. Yritin aika ajoin saada juttua aikaiseksi, mutta näyttö pysyi tyhjänä. Yhtäkkiä vaikutti siltä kuin minulla ei olisi ollut mitään sanottavaa aiheeseen liittyen. Oho! Se tuntui hämmentävältä. Ja vaikka kirjoitan työkseni ja päivittäin, tekstin tai ainakin inspiraation siihen on tultava sydämestä. Toki kattotiilistä tai verovinkeistä kirjoittaessa en koe samanlaista hekumaa kuin vaikkapa hyvinvointiasioita puidessani, mutta tiiliasioista kirjoittaessani viritän työmoodin päälle ja diggailen täysillä siitä, että olen niin onnekas, että saan tehdä töitä.
Lopullinen läpimurto tätä blogiani kohtaan tapahtui alkukesästä. Olin paahtanut syksystä lähtien täysillä ilman sen ihmeempiä lomia ja yhtäkkiä minulla oli aikaa pysähtyä. Asiat alkoivat rentoilun lomassa kirkastua, aivan kuin itsekseen. Vaikka usein käsittelen asioita juuri kirjoittamalla – siitähän blogini ovat saaneet alkunsa – niin huomasin, että kun pysähtyy itsensä kanssa vain olemaan niin johan myös alkaa tapahtua. Huomasin, että en ollut uhrannut lainkaan ajatuksia niin kovasti aiemmin mielessäni pyörineeseen onnellisuusteemaan. Minulla ei ollut enää tarvetta puhua asiasta eikä myöskään ollut tarvetta purkaa asiaa kirjoittamalla. Ei siksi, että elämästäni olisi yhtäkkiä tullut täydellistä, vaan siksi, että olin sisimmässäni alkanut tuntea, että onnellisuus on jotain, mikä vain on. Olin tavoittanut tämän fiiliksen joskus aiemminkin ja jopa kirjoittanut siitä, mutta nyt se oli jotenkin pysyvämpää. Se vain oli.
Näin jälkeenpäin en sano, että kurssit tai kirjat olisivat olleet turhia, eivät todellakaan. Mutta lähinnä tästä pääsin siihen oivallukseen, jonka järjellä tiesin, mutta nyt sen vasta syvällä oivalsin: ihminen ei voi muuttaa itseään pakolla. Muutoksen on tultava sisäisestä halusta eikä motiivina saa olla pakko tai toiset ihmiset, vaan todella se minä itse, se, joka on tässä kehossa. Ja vaikka järjellä jotain tietää, se ei vielä meitä muuta. Kun sitten itse aloin hellittää ja päästää irti pakosta, huomasin olevani yhä useammin siellä, jota kohti olin ponnistellut – onnellinen, zen, täynnä mielenrauhaa ja iloa ilman, että minun täytyi asiaa sen kummemmin miettiä tai yhtään sen eteen ponnistella.
Nytpä luotankin useimmiten siihen, että onnellisuus, mielenrauha, ilo ja monet muut positiiviset asiat vain kumpuavat sisältämme ja ne voivat olla normiolotilojamme ilman, että niitä sen kummemmin suunnittelemme. Ja vaikka asiat eivät mene aina niin kuin toivomme, voi silti luottaa ja uskoa siihen, että tapahtuu enemmän (omasta mielestämme) hyvää kuin huonoa. Todella voi olla onnellinen ilman suurempia syitä ja liki missä tahansa elämäntilanteessa.
Ja kaikista niistä lukemistani kirjoista ja kursseista huolimatta aion varmasti lukea ja kurssittautua vielä jatkossakin! Jokaisella meistä on omat reittimme tähän hetkeen, ja hyvä niin. Uskon vahvasti siihen, että olen juuri nyt siellä, missä minun kuuluukin olla. Toiset, kuten minä itse, näemmä menevät askeleen eteen ja joskus pari taakse. Elämä on matka ja me olemme täällä elämän harjoituskappaleina. Keskeneräisinä, mutta silti riittävinä. En edes usko, että ikinä tulen valmiiksi, mutta kun ajattelen, että olen riittävän valmis jo nyt, mutta halutessani voin tähdätä vielä korkeammalle tai syvemmälle, niin mikäs siinä. Asiat tapahtuvat juuri oikealla ajallaan, minulla ei ole kiire.
Kaikesta tästä johtuen on aika heittää iloiset heipat Onnen äärellä -blogille. Tästä eteenpäin jatkan sivustolla Elämän äärellä -blogini kanssa, joka käsittelee, no, sitä itseään eli elämää kaikissa sen muodoissa kokonaisvaltaisesta hyvinvointinäkökulmasta katsoen.
Tervetuloa jatkamaan matkaa kanssani, välillä soutaen, välillä huovaten. Olet tervetullut myös seuraamaan Vastaisku ankeudelle -blogiani, jonka löydät myös Facebookista.
