Olemmeko kaikki kykeneviä kuulemaan sydämemme äänen? Sielun, syvimpämme – tai hieman arkisemmin sen ehdollistumista vapaan minämme. Olen pohtinut asiaa jo pitkään. Kokien hetkin todeksi sen, että se on kaikkien kuultavissa, hetkin nähden ja kuullen toista. Muistaen, että olen elänyt kuurona itsekin. Hyvin pitkään.
Olen hyväksynyt sen, että sydämensä kuuleminen näyttää olevan jollain tapaa tietoisuutemme sen hetkisestä tilasta tai ”tasosta” riippuvainen asia, sen sijaan, että se olisi tavoitettavissa jokaisessa hetkessä jokaiselle. Samalla tunnen toivoa ja iloa sen vuoksi, että yhä useampi näyttää kuulevan sen. Ymmärtämättä, huomioimattakin, tulkiten ja muovaten, mutta silti kuullen – tavalla jota ei ihan täysin voi sivuuttaa.
Kysyn luennoilla yhä useammin sitä, etkö sinäkin tiedä mikä on oikein? Silloinkin kun et toimi sen mukaisesti? Eikö jossain syvällä oleva tieto, tunne, viisaus tai ääni ole joka hetkessä läsnä? Kun viimeksi toimit tavalla joka ei ollut rakastavaa sinua tai toista kohtaan, etkö tiennyt silloinkin sisälläsi mikä on oikein?
Yhä useampi laskee silmänsä lattiaan ja huokaa, pää hitaasti nyökäten. Yhä useampi katsoo ylöspäin ja hymyilee itsekseen. Yhä useampi jää katsomaan minua, etsien jotain itsestään – ja hyväksyy. Yhä useammin näen myös ne silmät, jotka eivät haluaisi kuulla. Ne jotka katsovat vihaten ja syyttäen siitä, että muistutan. Ne silmät, joilla joskus katsoin itsekin.
Mutta kaikki eivät silti kuule.
Se ei ole älyllinen, mutta mieli pukee sen sanoiksi ymmärryksensä mukaan. Se ei ole sanoja. Se ei ole halua eikä se vedä pois tai työnnä sinua johonkin. Eikä se arvota. Se on paikallaan oleva, hyväksyvä ja avoin – molempiin suuntiin. Läsnä, ymmärtävä – mutta ei älyllisesti, empaattinen, vahva, rakkaudellinen ja totta.
Se on syvä tieto, joka ilmenee suoraan. Tunteena. Kokemuksena. Syvänä viisautena. Jonain, jolle ei ole sanoja, koska se on älymme ulkopuolella. Se kertoo, mikä on kussakin hetkessä totta ja oikein. Mikä on rakastavaa, hyväksyvää, avointa, tuomitsematonta, sallivaa, ymmärtävää, hoitavaa, ravitsevaa, valaisevaa, rehellistä, myötätuntoista ja totta. Mikä on oikein. Tässä, juuri nyt.
Sen ääntä on vaikea ymmärtää älyllään ja usein se tuntuu olevan ristiriidassa sen kanssa. Sen viisaus on niin paljon mielen ymmärrystä suurempi, että sitä on vaikea käsittää mielen rajallisesta tiedosta käsin. Sen sekoittaa helposti haluihin, toiveisiin ja kauniisiin tunteisiin. Erilaisiin ääniin sisälläsi. Sellaisiin, jotka haluavat liikuttaa sinua johonkin suuntaan. Luokseen tai luotaan. Makeisiin makuihin, värisyttäviin ja syviin kokemuksiin, jotka vahvistuvat kun koet ne sillä avoimuudella, joka olet avatessasi korvasi tälle äänelle. Pelkoihin, kipuun ja suruun, jotka virtaavat voimallisemmin sinuun kun olet avoin niin omalle kuin toisten äänille.
Ja silti, se ei koskaan petä luottamustasi. Se on aina oikeassa ja ohjaa sinua kohti sitä mikä on sinulle ja muille todella hyväksi. Se on aina linjassa totuuden kanssa ja puhuu sen äänellä. Muuttuen ja muuttaen. Rakkaudella murtaen. Repien joskus rikki sen mikä estää sinua olemasta totta. Sulattaen joskus rakkaudeksi sen mikä on oikeuden tiellä. Valaisten nurkat ja pölypallot – yksi kerrallaan ne lempeästi puhdistaen.
Sen kuuleminen on elämässä ja sen joka tasolla elettävän henkisyyden alku. Todellisen henkisyyden ja hengellisyyden ja tarkoituksesi elämisen ehto. Se on sinun oppaasi tähän hetkeen ja sinun itsesi luokse. Se olet sinä. Sillä sinä olet sydämesi ääni. Kaiku kaikkeudesta.
sydämellä, aaro
