Olin muutama viikko sitten Ilon ja Valon markkinoilla ja sain ilokseni osallistua puhujana tapahtumaan Ilon ja valon välähdyksiä. Me puhujat saimme tilaisuuden viidentoista minuutin ajan kertoa jostakin itseämme koskettaneesta tapahtumasta tai isosta oivalluksesta. Itse valitsin otsikokseni Masennuksesta rakkauteen; kerroin masennuksesta ja siitä toipumisesta. On hyvin pelottavaa tulla esiin vaikean sairauden kanssa ja kertoa siitä avoimesti: avautua sisintään myöten ja antaa ihmisten katsoa sinne, mikä minä todella olen.
Tällä hetkellä uskon sairastaneeni masennusta noin kahdenkymmenenviiden vuoden ajan siksi, että voisin kertoa siitä, mitä masennus on ja miten siitä voi toipua täysin terveeksi ja ehjäksi ihmiseksi. Sairastamisellani ei olisi tavallaan mieltä ja merkitystä, jos en saisi jakaa sitä muiden ihmisten kanssa: kertomatta jättäminen merkitsisi yhden elämäntehtävän hylkäämistä.
Olen viime viikkoina ymmärtänyt sairaudestani asian, jota nyt käyn läpi ja ihmettelen, tämänkin haluan jakaa kanssanne. Kun sairastaa masennusta, on elämän päätyönä jokapäiväinen selviytyminen. Masentuneena elää hyvin käpertyneenä omaan sisimpään. Kuvaan masennusta usein turvapeitoksi: turvaton, itseään syvästi häpeävä ihminen peittää itsensä peiton sisälle, jossa on pimeää, yksinäistä ja jotenkin niin tuttua ja turvallista.
Totuus on kuitenkin se, että peiton alla on pimeää ja yksinäistä ja todella, todella paha olla. Peiton alla piileskelevän hartain toive olisi, että tulisi joku, joka kurkistaisi peiton alle, toisi valon pimeyteen, ottaisi syliin ja sanoisi: ”Anna minun kulkea rinnallasi, autan sinua rakastamaan itseäsi, kannan, kun et itse jaksa. Olet hyvä, rakastettava ja ainutlaatuinen.” Ole sinä se ihminen, joka kurkistaa peiton alle ja antaa valon loistaa pimeyteen. Tai jos itse olet peiton alla, usko ja luota siihen, että oikeilla välineillä sinäkin saat taas olla kokonainen, tosi ihminen etkä puolikas peiton alla piileskelevä ja loputtoman väsynyt ihmisraunio.
Se, mikä vasta ihmeellistä on, on masennuksen jälkeinen elämä. Toivun ja vahvistun joka päivä hiukan lisää ja olenkin jo hyvin vahva, mutta viime viikkoina olen törmännyt kummalliselta tuntuvaan tosiasiaan: sairastaessani jäin paitsi monesta asiasta, joita nyt ihmeissäni katselen. Olen kokenut paljon, sitä en sano, mutta ymmärrän nyt, että asuessani syvällä itsessäni en oikeastaan nähnyt, vaikka näinkin. Tajuan myös, että masennus on vaikuttanut muistiini, olen hävittänyt joitakin aikoja elämästäni lähes kokonaan. Mutta nyt saan korkojen kera hyvityksen vaikeista vuosista: katselen elämää kuin pieni lapsi: kaikki tuntuu kovin uudelta – musiikki, värit, metsäkukat, ihmiset lähelläni, kaupungin kauneus…lista on loputon. Parasta on kuitenkin se, että saan taas opetella sitä, miltä ilo tuntuu ja muistaa sen, mikä joskus kauan sitten olin – tullakseni siksi samaksi uudelleen.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
