Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Minulla on ollut paljon aikaa ajatella. Liikaakin. Etsiä merkitystä. Pohtia mistä tässä kaikessa on oikeastaan kysymys: miksi en innostu elämästäni, mikä tässä maailmassa mättää?
Helsinki talvella on yksi universumin lamaannuttavimmista paikoista. Ihmiset tungeksivat kaduilla eteenpäin kovaa vauhtia, katse maassa. Kukaan ei hymyile, on pimeää ja kylmää. Sisällä sielussakin. On kiire. Mihin?
Minä olin tuollainen. Suoritin tehtävääni. Juoksin eteenpäin rahan, asiakkaiden ja menestyksen perässä. Halusin olla jotain.
Olinkin jotain: asiantuntijayrityksen omistaja ja johtaja. Kun katsoin työyhteisöämme, tuntui, että meiltä puuttui jotakin. Jokin energia esti meitä kehittymästä. Olin viestintäkonsultti; rakensin menestystä ja myyvempää sanomaa. Katsoessani asiakasyrityksiäni huomasin niistäkin puuttuvan jotain. Stressienergia esti innostuksen ja luovuuden!
Meillä on päämäärä, tavoitteet ja selkeä suunta. Olemme vakavia aikuisia! Istumme tietokonepäätteillämme ja kuormitamme aivojamme; tavaraa tungetaan päähämme kovaa vauhtia, ja uutta pitäisi puskea sieltä ulos vielä nopeammin. Meidän täytyy tuottaa. Ja samalla pyöritämme itsemme syvemmälle väsymykseen, ilottomuuteen ja haluttomuuteen. Olemme menettäneet yhteyden kehoomme ja tunteisiimme.
Jokin tässä ei täsmännyt. Miten voimme olla tuottavia, jos olemme aivan lukossa?
Ja sitten tuli se yksi kummallinen päivä, jolloin päätin lähteä. Hypätä tuntemattomaan. En jaksanut enää. Piste.
Heti yrityksestä luovuttuani ajauduin kuin jonkin suuremman ohjauksesta opiskelemaan teatteria ja näyttelijäntyötä. Pieni, silloin todella tyhmältä ja nololta tuntunut ajatus johti opintoihin hakemiseen ja kurssille pääsemiseen. En tiennyt miksi olin mukana, en nähnyt opintojen päämäärää tulevaisuuteni kannalta. Mutta päätin heittäytyä mukaan ja katsoa mitä syntyy. Ilman että minulla on ennalta suunniteltua ja laskelmoitua tavoitetta – toisin, kuin elämässäni aina ennen.
Me leikimme, heittäydymme, mokailemme, tutkimme itseämme ja teemme havaintoja maailmasta, hiljennymme ja keskitymme. Jo ensimmäisen opiskelupäivän jälkeen huusin ääneen: miksi en ole pitkiin aikoihin tehnyt tällaista, mikä nuoruudessani oli yksi suurimmista intohimoistani! Ja miksi tämä ei ole pakollista kaikille: jokaisen tulisi kokea tällainen vapautumisen tunne, naurun ja kehollisuuden voima, kuinka ne puhdistavat mieltä ja antavat uutta voimaa!
Kun sitä tarkastelen nyt ajassa taaksepäin, elämäni tuntuu olleen aika hullua; täynnä odottamattomia, kummallisia tapahtumia. Epätoivoa, rakkautta, pelkoa, täyttymystä ja pettymystä. Polku, jota en millään tavoin suunnitellut päättäessäni luopua entisestä – silloin päästin vain irti, pyysin apua ja antauduin elämälle.
Ja nyt – vihdoin! – jokin on muuttunut. Viimeisten viikkojen aikana olen tuntenut uskomattoman sisälläni kasvavan voiman. Virran joka tunkee lävitseni.
Aivan yhtäkkiä ymmärsin, että minusta on kadonnut ilo ja leikkimielisyys. Siksi voin pahoin. Siksi en ole ollut innostunut elämästäni.
Ja minä luulen että siitä tässä kaikessa on kysymys; että en vain minä, vaan meidän yhteiskuntamme, yrityksemme, koulumme – koko maailmamme – on ajautunut pois leikistä ja leikkimielisyydestä.
Pam. Tässä se on. Tiesin heti. Minun tehtäväni on puhua ilosta, leikistä ja leikkimielisyydestä, ja kertoa kuinka minä olen nyt ymmärtänyt näiden olevan elämän ydin, voimamme lähde. Maailma tarvitsee lisää leikkimielistä asennetta, ja minä haluan saada kaltaiseni vakavat, itsensä aikuisuuden vaateiden alle hukanneet ihmiset leikkimään ja nauramaan: heittäytymään, kokeilemaan, tuntemaan, mokailemaan ja juhlimaan epäonnistumisiaan. Ja siten voimaan paremmin, jaksamaan arjessa ja työssä.
Pam.
