Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Maasta toiseen muuttaminen, matkustelu ja uusien ihmisten kohtaaminen tiivistävät tuntoja. Lukuisat lähdöt, hyväiset, jälleennäkemiset, matkalaukut eteisessä ja viimeiset kahvit Töölönlahdella, opettavat kohtaamaan lähdön tunteita. Sitä, ettei kaikki ole ikuista.
Vaikeita asioita on hyvä harjoitella, jotta tottuu niiden olevan osa elämää. Joskus kun kohtaamani asiat tai omat tunteeni ovat niin raskaita, että niitä on vaikea kohdata tai jopa mahdoton kantaa, ajattelen, että harjoittelen. Harjoittelen tätä oloa, tätä asiaa, sitä, että tällaistakin on. Vaikeiden tunteiden lisäksi sama harjoittelun asenne toimii matkustamisessa, lasten kasvattamisessa, parisuhteessa, vieraan kielen opettelussa tai minkä tahansa uuden tai jopa tutun rutiinin kohtaamisesta. Ei tarvitse osata, tietää, muodostaa ennakkokuvaa, miten jokin menee. Lähtökohtana onkin harjoitus, avoin mieli. Elämä kun kuitenkin on yhtä harjoitusta, halusin tai en.
Viimeisen puolen vuoden aikana olen entistä enemmän pohtinut myös sitä, mitä haluan elämässä harjoittaa. Mikä on se tärkein asia, mikä minua täällä kantaa. Yhtenä päivänä tajusin, että elämäni tärkein asia on suhde omaan itseeni. En niinkään minä itse, vaan se, miten suhtaudun itseeni. Olenko itselleni lempeä, ankara, rasittava, mariseva – vai armelias ja kärsivällinen. Ja toisin kuin muista ihmissuhteista, itsestään ei myöskään saa lomaa. Omaa persoonaa joutuu sietämään, vaikkei omaa seuraansa kaipaisikaan. Siksi suhdetta omaan itseensä tulee vaalia ja harjoittaa. Sillä mikä parasta, asennetta voi harjoitella. Minä olen mikä olen, mutta suhtautuminen voi muuttua.
Kun ajattelen harjoittelevani, suhtaudun itseeni lempeämmin. Paljon lempeämmin kuin jos ajattelisin, että tämä minun täytyy nyt oppia. Tai miksi en tätä jo osaa. Harjoitteluun sisältyy lähtökohtaisesti se, että kaikki on hyvin jo nyt. Oppiminen ja muutos sen sijaan vaativat jotakin tapahtuvan ennen kuin kaikki voi olla hyvin.
Mutta kyllä asenteen treenaaminen, kuten muukin treenaaminen, voi mennä yli. Silloin sitä kapenee, tuijottaa ja tarkkailee omaa napaansa, vaikka katsetta nostamalla näkisi sadan eri linnun harvinaisen ylilennon. Sitä ei näe, vaan lankeaa “itsensä kehittämisen” ansaan, asenteen treenaamisen ylikuntoon. Mutta mikä parasta, ylikuntoon auttaa lepo, huomion kiinnittäminen johonkin muuhun – tai sen tajuaminen, ettei tämäkään ole niin vakavaa.
Harjoittelevalla asenteella eläminen on myös muuttanut käsitystäni kokeneesta ja viisaasta ihmisestä. Kokemus ei elämässä, eikä edes työelämässä, ole sitä, että tietää miten asiat ovat ja menevät. Kokemus on sitä, että ymmärtää, että asiat voivat aina olla ja mennä erilailla. Jokainen hetki on eräänlainen uusi harjoitus. Tätä kokemusta ei välttämättä tuo edes ikä. Vaan välillä jopa päinvastoin: lapset tajuavat, etteivät osaa ja omaavat harjoittelevan asenteen. Aikuiset sen sijaan eivät aina edes tajua harjoittelevansa. Tai mikä pahinta, häpeävät myöntää olevansa ensikertalaisia. Vaikka siitä saisi olla ylpeä!
Mitä väliä sillä on, tekeekö harjoitus mestarin. Ei tarvitse tulla mestariksi, eikä miksikään muuksikaan. Harjoitus riittää. Mutta jos välttämättä haluaa joksikin, niin harjoittamalla asennettaan, joka päivä, syntyy harjoituksen mestari.
