Jokainen kerta kun nykäiset vastaantulijaa hihasta ja saat hänen huomionsa, hän nostaa sielusi korkeudelle taskustaan peilin. Jotkin meistä nauttivat huomiosta ja sen tuomasta persoonansa piirteitä vahvistavasta vuorovaikutuksesta, mutta mitä syvemmin tunnemme toista ihmistä, sekä toista ihmistä kohtaan, sen suuremmaksi käy tuo ”peili”, jota jok’ikinen vastaantulija kantaa mukanaan. Sen alastomammiksi tulemme, meille itsellemme.
Miksi pelkäämme kohdata toista ihmistä?
Olla alaston, on olla haavoittuvainen. Oli tunne mikä hyvänsä jonka toinen meissä herättää, se nousee meistä itsestämme. Kun vuorovaikutuksen toinen osapuoli saa sinut vaikkapa hermostumaan, hän painaa sinussa ”kipupistettä” jollakin sanomisellaan tai tekemisellään, ja tällöin peilaat hänen kauttaan jotain itsestäsi. Samoin kun huomaat jotain kaunista tai ihastuttavaa.
Kuka on toinen ihminen?
Lopulta kaikki ympärilläsi opettaa sinua itsestäsi. Mitä vahvempi reaktio, sen vahvempi yhteys sinulla on juuri sillä hetkellä itseesi, perimmäiseen olemukseesi. Ehkä toinen ihminen ärsyttää sinua, sillä hänessä on jokin piirre, jonka tunnistat itsessäsi ja jota et haluaisi kokea. Ehkä tiedostat tuon tunteen alkuperän, ja vaikka et tiedostaisikaan, on tuo toinen ihminen juuri antanut sinulle jotain arvokasta. Voiko toinen todella antaa sinulle enempää kuin osan itseäsi?
Olla ihminen ihmiselle, alastomana, kysyy rohkeutta. Olla itsensä vailla verhoa tässä ajassa, jossa olemme tottuneet yrittämään olla jotain, jonka oletamme olevan sitä jotain, voi vaatia monta kyyneltä ja vapautettua naurua. Mutta lopulta, voitko olla yhtään enempää tai vähempää kuin se, mitä olet paljaimmillasi. Kun olet läsnä toiselle puhtaasti ja sallit toisen olla sinulle, se on enemmän ja vähemmän kuin yksikään voi toivoa tai pyytää.
