Kiire – tuo läkähdyttävä sana vilisee monen mielessä useammin kuin haluaisi. Tarkoitan kiirettä, joka ei tunnu pirteydeltä ja aikaansaavuudelta, vaan ahdistavalta ja lamaannuttavalta. Mistä oikeastaan on kyse, annanko itselleni hetken aikaa keskustella oman kiireen tunteeni kanssa?
Aluksi lienee hyvä huomata, että kiire on tunne. Tunne, jonka on minusta lähtöisin ja jolle olen antanut oikeuden vallata ajatukseni ja sydämeni. Vastuu itsestä ja omasta kiireen tunteessa tuntuu joskus ylettömän kovalta. Noh, toki voin uskotella itselleni, että joku muu on syypää kiireeseeni ja erinäisiin muihinkin fiiliksiin. Auttaisiko tämä uskomus paremmin taklaamaan kiireeni – tuskin? Haluan olla rehellinen ja päädyn toteamukseen, että minä itse päätän, miltä minusta tuntuu. Vaikka minun ei aina ole helppo hyväksyä asiaa, ei se väistelemällä parane. Istun tukevasti tuolillani ja hyväksyn vastuuni, sen, että minä olen vastuussa itsestäni, myös tunteistani.
Hyväksymällä oman vastuuni, tiedän olevani sen polun päässä, joka johtaa pois kiireen tulesta. Jos uskoisin muihin polkuihin, luovuttaisin vastuun omista tunteistani muille. Silloin voisin vain toivoa, että ne muut osaisivat tuottaa minulle hyviä tunteita. Joku on sanonut, että tie parantumiseen alkaa taudin tunnustamisesta. Sama pätee tässä. Onkin hyvä miettiä, mistä taudista on kyse.
Onko syy kiireentautiini se, että tekemistä on enempi kuin tervepäinen lääkäri määräisi, vai se, miten suhtaudun työni määrään? Varsinkin pidemmällä aikajänteellä voin toki pyrkiä vaikuttamaan myös työni määrään. Suhtautumistani työn määrään, voin muuttaa tältä istumalta. Ai, että alan lepsuilemaan. No ei – ei kunniantuntoni sellaista halua. Sanotaan paremminkin niin, että saan saman – ja enempikin – aikaiseksi suhtautumalla työhöni levollisesti ja luottamalla omaan itseeni. Keskeinen kysymys kuuluu: mitä työni tekemiseeni vaikuttaa se, että koen kiirettä (jopa paniikkia) verrattuna siihen, että teen työni rauhallisella mielellä?
Niin helposti tulee mieleen ajatus, että kiireen tunteelle ei voi mitään. No, kun olen hyväksynyt vastuun omista tunteistani, tiedän tuon ajatuksen olevan väärä. Mitä sitten voin tehdä? Lyhyesti sanoen: luottaa itseeni. Luotan, että kun teen asiat parhaassa osaamassani järjestyksessä, saan aikaiseksi niin paljon kuin käytettävissä olevassa ajassa on mahdollista. Olen sentään työni ammattilainen, ja löydän esimerkiksi näppäimistöltä nopeasti sen toisenkin A-kirjaimen. Tieto osaamisestani auttaa minua sisäistämään sen, että sujuva tai reipas työnteko ei edellytä kiireentunnetta.
Toki minulla on myös oikeus, jopa velvollisuus, pitää kiinni kohtuullisesta työmäärästä. Muussa tapauksessa alan voida huonosti. Kiire huonontaa yöuntani, nukun huonosti, olen päivällä väsynyt, teen entistä ahkerammin virheitä, tarvitsen entistä enempi aikaa niiden korjaamiseen jne. Ja sekös kiirettä helpottaisi. Minä kärsin ja työni tehokkuus laskee kuin sen kuuluisan lehmän häntä. Tämän ymmärtää myös jokainen esimies. Tarvittaessa kiireestä ja tehokkuudesta kannattaa keskustella hänen kanssaan.
Lähenemme kiireen perimmäistä syytä – pelkoa. Kaiken kiireen taustalta löytyy pelko. Pelkään sitä, että en riitä, ehdi, hallitse, ole hyväksytty, täytä odotuksia ja niin edelleen. Haluan katsoa kiirettä silmiin ja selvitää, mikä pelko on oman kiireeni taustalla. Hetken silmäilyn jälkeen tunnistin oman pelkoni epävarmuudeksi. Epävarmuudeksi siitä, olenko tehnyt asiat riittävän hyvin ja täydellisesti.
Ajatusleikin jatkona tunnistan, että täydellisyyteen en pääse – enkä itseasiassa haluakaan, vaikka aikaa olisi kuinka paljon. Sen sijaan voin kysyä itseltäni, mikä on merkityksellistä – tärkeää ja keskittyä siihen. Ja kyllä minä sen osaan. Siinä sitten asia, johon kohdennan ajankäyttöni. Eivätkä ne muut asiat sitten paljoa aikaa tarvinnetkaan.
Tiedän, että tarttumalla löytämääni pelkoon etenen polulla, jolla elämästä on helpompi nauttia. Voin edelleen tehdä töitä tilanteessa, jossa on pinoittain sekalaista tekemistä ja jonka tärkeysjärjestyksen arviointi on omalla vastuullani. Luottamalla itseeni vältyn tunteelta, joka joskus kuristi ja vei yöuneni. Saan aikaiseksi enemmän kuin aikaisemmin ja silti minulla riittää energiaa huomioida upeita asioita, joita elämä eteen kantaa. Nyt nautin.
Uskallan suositella reseptiä myös sinulle.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
