Onko niin, että kulutusmyönteisyyden varaan rakennettu teollisen yhteiskunnan menestys ei pohjimmiltaan salli tyytyväisyyttä? Onko totta, että tyytyväinen kansalainen, joka ei tarvitse mitään lisää, aiheuttaa uhan jatkuvasti kasvavan kulutuksen varaan viritetylle hyvinvointiyhteiskunnalle? Eikö kuitenkin ole niin, että juuri yksinkertaiset ei-materiaaliset asiat tekevät ihmisen onnelliseksi jos perustarpeet (puhdas vesi, ruoka, koti ja energia) on jo tyydytetty? Onko tyytyväisyys elämän päämäärä?
Yhä useampi meistä miettii arvostaako pohjimmiltaan valintojen mahdollisuuksien määrän tuomaa vapautta vai terveeseen sitoutumiseen kuuluvaa rajoittumista? Lisääntyykö hyvinvointimme erilaisten shampoovaihtoehtojen määrän lisääntymisen myötä vai onko oleellisempaa satsata ihmisten välisen luottamuksen ja kiintymyksen rakentamiseen? Onko elämän ydin yhteisyyden tunteessa, ystävyydessä ja kiintymyksen osoittamisessa?
Pitkä eliniänodote on yleisesti tunnustettu indikaattori hyvinvoivalle yhteiskunnalle. Pitkä elämä ei vaadi sellaista materiaalista hyvinvointia, johon sen usein liitämme. Loppujen lopuksi tauluteeveen koolla on vain vähän yhteyttä onnellisuuteen. Esimerkiksi Costa Ricassa ihmiset elävät yhtä pitkään kuin britit, ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin britit ja silti heidän ekologinen jalanjälkensä on vain puolet keskivertobritin ekologisesta jalanjäljestä. Hyvinvointikäsityksen kyseenalaistaminen on keskeistä, sillä rajallisella maapallolla ei ole kaikki mahdollista meille kaikille – ei ainakaan jos “meihin” sisällytetään myös tulevat sukupolvet.
