Arjessa huomaa usein hykerryttäviä asioita. Usein sisäinen huumorinkukka saa osuman ja ilo alkaa kuplia sisällä. Ihmisten elämä ja kanssakäyminen on valloittavaa ja valtavan kiehtovaa.
Istuin elokuisen kirpakkana aamuna bussiin lähelle kahta noin viidenkymmenen ikäistä naista. Iloinen pulputus kuului lähipenkkeihin. Katselin toista naisista ja pistin merkille hänen valoisat vaatteensa: oranssia, punaista, valkoista, kaikki kenkiä myöten ihanasti sopusoinnussa – koko olemus viestitti iloisuudesta. Esteettinen elämys heti aamun alkuun. Nainen kyllä huomasi tarkkailuni, mutta jatkoi iloista pulinaansa. Ensin hän analysoi lastensa luonteenpiirteet ja siirtyi vuolaasti kertomaan työasioitaan. Puhui paljon ja eläväisesti, koko kehollaan.
Puhuva osapuoli jäi bussista pois noin puoli tuntia myöhemmin. Siinä vaiheessa kuuntelevan osapuolen vieressä istuva mies, ilmeisesti sen kuuntelevan naisen mies, kysyi kuuntelevalta: ”Missä toi oikein on töissä?”. ”Emmä oikein tiedä, mutta jonkinlainen asiantuntija se on”. Miten hersyvä tilanne, josta, kuinkas muutenkaan, nousi mieleeni monta ajatusta.
Bussikohtaus oli niin naisten elämää: puhutaan, jaetaan, nyökytellään, nauretaan, eletään mukana. Naisten keskinäisessä kohtaamisen tavassa on jotain niin upeaa. Ja vaikka toinen osapuoli puhuu tänään ja se toinen kuuntelee, ei se haittaa: huomenna voi olla toisinpäin. Nainen on usein kuin kameleontti tai jonkinlainen mato. Elää ja myötäilee toisen mielenliikkeissä, joustaa vaan ei katkea. Tänään voisin tehdä laulun naiseudelle.
Ja vakavammin puhuen. On paljon kohtaamisia, joissa en ihan aidosti voi tai halua tulla nähdyksi itsenäni. Puhun lapsista, työstä, säästä, mutta jätän aidoimman itseni keskustelusta syrjään. Aivan kuin eläisin jonkinlaisen pintakerroksen kanssa, mutta en päästä ketään näkemään todellista itseäni. Elämme häpeäkulttuurissa, näin uskallan varovaisesti sanoa, jossa paljon kysellään: uskallanko kertoa ihan oikeasti, mitä minulle kuuluu? Kehtaanko sanoa, että jokin asia vaivaa ja vie voimani? Onko noloa pyytää itselle hetkeksi myötätuntoista korvaa ja sydäntä? Ja päinvastoin: tiedän ja olen kuullut, että tuolle toisella on tapahtunut jotain ikävää. Uskallanko ottaa asian esille?, Kehtaanko kysyä vai leikinkö etten tiedä asiasta mitään ja välttelen puheessani kaikkea sitä, mikä voisi koskettaa arkaa aihetta? Haluanko nähdä toisen koko kauneudessaan?
Jon Kabat-Zinn kirjoittaa:
”On niin helppoa katsoa näkemättä, kuunnella kuulematta, syödä maistamatta, olla haistamatta kostean maan tuoksua sateen jälkeen ja jopa koskettaa toista ihmistä tuntematta tunteita, joita välitämme ja otamme vastaan. Näihin niin tavallisiin tilanteisiin, joissa ohitamme tässä aistittavana ja havaittavana olevan, koskipa se sitten silmiämme, korviamme tai muita aistejamme, viittamme yhteyden puutteena.”
Ihmisten kohtaaminen on kuin herkkää tanssia: tunnustelemista, yhteisissä askelissa pysymistä, varpaillekin astumista. Jokaisessa, pienessäkin, pysäyttävässä kohtaamisessa, näin itse ajattelen, piilee salaisuus, joka on tarkoitettu kohtaamisen osapuolille tai siitä jollain tavalla osallisiksi tulleille. Kuulenko mitä tämä keskustelu haluaa minulle sanoa? Pitääkö minun tänään kuulla jotain erityistä ja ottaa opikseni? Mitä tuo toinen, joka on opettajani, haluaa tietämättään minulle tänään opettaa – mitä kiehtovaa sanomaa hän kantaa mukanaan?
Saanko luvan?
Lähde:
Jon Kabat-Zinn: Kotiinpaluu
. 108 ajatusta tietoisesta läsnäolosta. (Basam Books 2010).
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
