Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Vuoristorata. Ylös, alas. Ylös. Alas. Ylösalasylösalas.
Huh.
Olen väsynyt. Olen väsynyt ja hermostunut. Väsynyt, hermostunut ja malttamaton. Puoli vuotta on kulunut. Piti hidastaa, rauhoittua, selkiyttää elämää. Piti.
Olen ajatellut pääni puhki, tutkinut maailmaa hengästymiseen asti. Olen vaahdonnut töiden ristipaineessa, luovinut vaatimusten ja vapauden meressä. Moneen viikkoon minulla ei ole ollut yhden ainutta vapaapäivää, sillä uuden elämän himo silmissäni kiiluen olen täyttänyt kalenterini töillä ja opiskeluilla. Olen tutkinut, kokenut ja hakenut.
Ylös, alas.
Paljon tapahtumia. Silti tuntuu, ettei mitään tapahdu. Ja kuitenkin tapahtuu, ja mitä tapahtuu on, että minä muutun, mutta maailma ympärilläni ei muutu tahdissani. Ja minä olen siitä aivan irrallani, kuin juureni olisi kiskottu irti. En pysty kiinnittymään mihinkään! En vieläkään, vaikka puoli vuotta on mennyt. Vaikka piti uudistua ja löytää, hidastaa.
Tapasin vanhaa, rakasta ystäväporukkaani, jota en ollut nähnyt kuukausiin. Vaikka minulla oli hauskaa kuten aina, kaikki ei ollut ennallaan. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, etääntyneeksi ajoista ja asioista, joita ystäväni minulle merkitsivät. Katsoin kaikkea uusin silmin. Säikähdin. Huomasin kuinka pitkän matkan olen kulkenut ja kasvanut sitten viime tapaamisemme. En minä halua muuttua! Haluan takaisin entiseen, turvalliseen maailmaani!
Olen kärsimätön. Jalkani naputtaa lattiaan ja katse harhailee siellä täällä. Ajatus harhailee siellä täällä.
Minä harhailen siellä täällä!
Elämä pyörii ympyrää, toistaa itseään. Kohta kaikki taas pysähtyy. Kesä tarkoittaa minulle taas uutta sokeaa pistettä sitten tammikuun irtipäästämiskokemukseni: ei ole yhden ainutta suunnitelmaa koko kesälomaksi, ei tietoa töistä sen jälkeen.
Mitä minun pitäisi ajatella? Vai pitäisikö ajatella mitään? Ahdistaa. Miksi? Miksi viime viikolla ei tuntunut tältä?
Löysin itseni taas peilin edestä, tuijottamassa tiukasti omiin silmiini. Niin. Taas totesin tarvitsevani merkin. Tuijotin ja tuijotin – ja tuijotin. En kuullut mitään. Odotin ja odotin. Lopulta en enää jaksanut. Menin ulos ja istahdin puiston penkille.
Istuin ajatuksissani, kunnes huomasin tuijottavani maailman kauneinta merimaisemaa, kuuntelevani kuinka aurinko laski hiljaa horisonttiin. Juuri sillä hetkellä kaikki oli hyvin. Ymmärsin, että on aika levätä; nukkua kesä koivun varjossa, kastella varpaat veteen, kuunneltava lasten riemukasta naurua, heittäytyä hetkeen. Ottaa kesä vastaan!
On aika luopumisen, aika muutoksen. On päästettävä irti, lähdettävä. On jatkettava matkaa, mentävä.
Eteenpäin!
Heittäydyn tuulen vietäväksi, annan sydämeni näyttää tien. En tiedä mihin se vie, mutta elämä kantaa. Antaa siivet. Ja minähän lennän! Uusiin seikkailuihin.
Mihin?
Kevät on tehnyt minusta sen, elämänhaluisen naisen, joka näkee horisontissa sarastuksen. Vaikka harhailen, olen onnellinen.
Se riittää. Tämä päivä kiittää.
