Nyt se taas tapahtui: olen sortunut stressiin ja langennut kiireen tunteen vietäväksi. Jotenkin kuvittelin oppineeni niistä olotiloista pois. Sitä luulee oppineensa ja sitten sitä huomaakin oppineensa vain puolittain. Mutta puolittain on parempi kuin ei oppia ollenkaan. Ja harjoitus tekee mestarin. Sain tärkeän muistutuksen siitä, miltä stressi tuntuu: mahaan sattuu, mieli harhailee, ahdistaa, on kokonaisvaltaisen huono olla – mielikin on matkalla koko ajan, harvoin siellä missä minäkin.
Kun oppii puolittain ja on vielä matkalla, oppimassa, voi tehdä havaintoja. Yksi tärkeä havaintoni liittyy itselleni uuteen huomioon: kiire on todellakin ainoastaan tunne, tulkinta tilanteesta. Kun tulkitsen tilanteeni kiireiseksi, uhkaavaksi, reagoin stressaamalla. Toden totta: kiire on vain tulkinta. Voin siis tulkita toisinkin ja reagoida muutenkin kuin mustavalkoisesti taistelemalla tai pakenemalla: tekemällä tai tekemistä välttelemällä.
Mullistavin havaintoni liittyy lapsiini. Jälleen kerran minua muistutettiin siitä, miten ne kaikkein läheisimmät ihmiset toimivat opettajinamme. Tämäkin havaintoni on niin yksinkertainen, etten voi kuin ihmetellä, miten en ole aiemmin tiedostanut asiaa.
Jäin yhtenä päivänä hössötykseni keskellä katsomaan lasteni touhuja: pienet poikani istua nököttivät kyykkyasennossa kotimme keittiössä, tuijottivat lattiaa intensiivisesti. Ja laskivat muurahaisia. Vierestä ihailin lasten tapaa olla täysin tekemisen ja olemisen olotilassa. Minkä lapsi tekee oman mielenkiintonsa johdattamana, hän tekee sen koko vartalollaan ja mielellään.
Kyseisenä keväisenä päivänä muistin jotain: tuon samaisen kyvyn keskittyä ”pieniin” asioihin. Muistan kyllä itsekin istuneeni kyykkyasennossa katsomassa muurahaisia, keräämässä leppäkerttuja viilipurkkiin ja kyllä, avaamassa etanaa katsoakseni, miltä se sisältäpäin näyttää. Mihin pienten asioiden ihmettely ja tekemisen intensiteetti jäivät? Sitä en nyt tavoita, mutta olotilan muistan hyvin: täydellisen keskittymisen tunteen ja niin kovan mielenkiinnon, että muu maailma melkein unohtui.
Tuon päivän jälkeen olen päivittäin pysähtynyt katsomaan lasten touhuja ja ihailemaan. Lapsen jaloissa on monissa arjen touhuissa liimaa ja nyt tiedän syyn: on vaikeaa tehdä aikuisille tärkeitä juttuja: pukemista, hampaiden pesemistä, koska maailma on niin ihmeellinen paikka ja täynnä tutkittavaa. Lapsen olemisen tapa on parhaimmillaan kokonaisvaltaista tekemistä ja upeaa läsnäoloa. Meissä on siis olemassa tuo taito, jonka voi kaivaa esiin ja ottaa käyttöön. Eikä vain juhlahetkiä varten vaan jokaisen arkipäivän evääksi.
Samalla iloitsen: jotain tuosta lapsenomaisesta innostuksesta on itsessänikin jäljellä: minusta tuli ammatiltani tutkija. Ymmärsin, että olin aikuiseksi asti säilyttänyt jotain hyvää, kyselemisen ja ihmettelyn taidon. Missä sinä käytät tuota vanhaa taitoa? En ilahtunut uudelleen kokemastani kiireen tunteesta ja stressillä reagoimisesta, mutta opin iloitsemaan entistä enemmän siitä, että olen tehnyt elämästäni rentoa ja voin taistella kiireen kanssa vain pienissä erissä ja harvakseltaan. Erityisesti nautin saamastani muistutuksesta ja oppiläksystä.
Haluan päättää kirjoitukseni nelivuotiaan kuopukseni kysymykseen: ”Äiti, kuinka pieniä on muurahaisen vauvat?”. Mietipä sitä. Aika pieniä.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
