Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Olen sairaana. Makaan 39 asteen kuumeessa kotona. Päivän suurin suoritus on ollut hakea omenamehua jääkaapista. Haaveilen suihkusta, mutta se tuntuu kovin kaukaiselta tavoitteelta. Maatessani sängyssä mieleeni tuli eräs hetki elämässäni.
Sairastuin mystisesti pari vuotta sitten. Väliin mahtui terveempiä kausia kunnes aina jokin uusi oire ilmeni. Juoksin lääkäriltä toiselle. Lopulta, vuosi sitten, jouduin sairaalaan.
Tuntuu aika absurdilta miettiä miltä on mahtanut näyttää, kun minua kärrättiin sairaalavaatteissa pyörätuolissa ympäri sairaalaa. Siellä olin, todella sairaiden ihmisten joukossa, itkin ja pelkäsin. Luojan kiitos minulla ei todettu mitään normaalista poikkeavaa!
Järjettömintä on, että viimeisenä päivänä lääkärin tullessa kertomaan minulle olevani vapaa lähtemään, en olisi halunnut kotiin mistään hinnasta. Olisin tahtonut jäädä paikkaan, jossa minusta pidettiin huolta. Joku kantoi minulle ruuan, tarkisti vointini tasaisin väliajoin, joku kysyi minulta ”Maija, miltä sinusta nyt tuntuu?” – olinhan tottunut saamaan huomiota vain suoritusteni kautta ja aina pitämään huolta muista, en itsestäni.
Tiedän, että mielellä on valtava voima. Olen jälkikäteen miettinyt, kuinka paljon omalla ajattelullani ruokin sairauttani. Mieleni ja sairastumiseni yhteyteen on varmasti monta eri näkökulmaa, esimerkiksi se, miten jatkuva stressi alentaa vastustuskykyä, mutta juuri tuo ajatus huolenpidon tarpeestani on mielestäni kovin kiinnostava: Koska koin sairaalassa saavani tarvitsemaani kiinnostusta ja huolenpitoa sairauteni ”avulla”, olenko alitajuisesti vahvistanutkin sitä itse?
Nyt elämänmuutokseni akuuteimmassa vaiheessa olen taas sairastanut pari aika kovaa tautia. Mistä tämä kertoo, miksi minut pysäytetään taas tällä tavoin – olen suorastaan epätoivoinen, koska en haluaisi olla juuri nyt ”pelistä poissa”? Huomaan olevani kovin väsynyt, kaipaavani aitoa huolenpitoa ja tukea ottaessani näitä haparoivia askeleita kohti uutta suuntaa. Välillä tuntuu yksinäiseltä.
Olisiko niin, että erilaisia kursseja, työkaluja ja elämäntaitokirjallisuutta vieläkin tärkeämpää on aivan tavallinen, aito keskustelu toisen ihmisen kanssa; tukeva olkapää, johon nojata, peili, johon ajatuksiaan peilata? Säästyisimmekö jopa sairastumisilta, väsymiseltä ja loppuun palamiselta sillä, että elämässä on joku tai joitakin, joka aidosti välittää ja jolla on aikaa kysyä ”Miltä sinusta nyt tuntuu”?
