Se on sellanen juttu, että kun suomalainen lähtee töihin, se laittaa saappaat jalkaansa, ottaa lapion käteensä ja tekee kans. Täysiä. Ja koko päivän, tunnit täyteen ja vähän lisätunteja, ettei kukaan pääse sanomaan, että on saamaton tai laiska. Ettei tuu huono omatunto ja että tuntuu siltä, että on lomansa ansainnut. Ulkoisina merkkeinä toimivat polviin asti ulottuvat silmäpussit, kireä korvienväli ja kalpeahko iho. Ja tunne siitä, että on ihan hukassa, ihan poikki ja naimisissa työn kanssa. Suomalaisen taskussa on rahapussi, jossa on kuittien seassa lottokuponki – pääsylippu taivaaseen: jokaviikkoinen toive siitä, että pääsisi töistä pois. Kärjistäen.
Hidasta elämää -sivuston toinen perustaja, Pequ Nieminen, on osuvasti heittänyt ajatuksen siitä, että me suomalaiset ”maksamme vieläkin sotakorvauksia”. Siis työn tekemisen tapa on kuin sotakorvausten maksamista: hengissä selviämisen tai kansakunnan pelastamisen hengessä. Kuten sanottua: täpöillä ja tosissaan.
Olen sotaveteraanien kokemuksia ja (epätieteellisesti ilmaistuna) sielunmaisemia tutkiessani, havainnut, että sana selviytyminen tarkoittaa nykyajan kasvatille ja sodan sukupolven ihmisille eri asiaa. Sodan kokenut sukupolvi ymmärtää selviytymisen hengissä säilymisenä, ja me, psykokulttuurin kasvatit, selviydymme psyykkisesti. Aika on muuttunut ja käsitys ihmisestä, mutta mekanismi molemmissa tapauksissa on sama: selviydymme fyysisesti tai psyykkisesti stressaavasta tilanteesta joko taistelemalla tai pakenemalla. Ajatella, että kiire voi olla ihmiselle yhtä vakava stressikokemus kuin yritys selvitä hengissä rintamalla.
Sodasta, jopa viiden vuoden kokemuksen jälkeen, kotiutui loppuun ajettuja miehiä ja naisia. Tämän päivän työelämävaatimus ja koko muun elämän yhteensovittaminen on monen nykyihmisen kohdalla vastaava kokemus, usein se kestää paljon kauemmin kuin rintamavuodet ja sotakorvausten maksamiseen käytetty aika yhteensä.
Psykokulttuurin kasvatteja on usein kutsuttu ”pullamössösukupolveksi”. Pidän tätä epäreiluna ilmauksena ja turhana syyllistämisenä. Kullakin sukupolvella on omat haasteensa. Tässä tarjonnan ja kiireen tavaratalossa olemme usein hyvin väsyneitä, loppuun ajettuja ja neuvottomia. Monen ihmisen kipeä kysymys tänä päivänä on: miten saan kiireen loppumaan? Tai: onko minulla lupa lopettaa jatkuva suorittaminen?
Yksi asia, mikä erottaa meidän sota-ajan sukupolvesta, on valinnan mahdollisuus. Saappaat voi jättää eteiseen ja lapion nurkkaan ja voimme lopettaa loputtomassa suossa tarpomisen. Kohtuullisuus kunniaan. Moni meistä tuntee kulkevansa jatkuvasti liian suurissa saappaissa, liian nopein askelin, moni uupuu työn aiheuttamien taakkojen alla. Oma taistelumme tai sotakokemuksemme on siinä, että voimme ryhtyä muutoksen tielle ja taistelemaan tuulimyllyjä vastaan työelämän muuttamiseksi ja sen parantamiseksi.
Vaikka työ on tärkeää, on lupa lopettaa suorittaminen ja kiireen kanssa eläminen. Hidasta tahtia, hiljenny, nauti jokaisesta askelmasta, löydä uusia tapoja tehdä asioita, haasta työelämä, ole rohkea ja puolusta itseäsi.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
