Rosala-blogissa pureudutaan slow living -teemoihin. Rosala on vuonna 1925 rakennettu talo hitaassa Hämeessä, ja se toimii Hidasta elämää -sivuston kiinnepaikkana ja sivuston perustajien kotina.
Tietokonekaapit alkavat olla vanhaa nykyaikaa. Kun ollaan siirrytty massiivisista näytöistä ja pöytätietokoneista pitkälti läppäriaikaan, tietokonekaapit ovat vaarassa päätyä huonekalujen hautausmaalle.
Tämä täyspuinen tietokonekaappi huuteli pelastajaansa tori.fi-sivustolla. Itsekään en kaivannut kaappia tietokoneelle, mutta ainaiseen haasteeseeni se tuli vastaamaan täydellisesti: kaipasin kätevää tilaa ompelukoneelleni ja saumurille, jotta niitä ei tarvitsisi aina kaivaa varaston perältä eikä tarvitsisi vallata koko ruokailupöytää. Ehkä ompelisinkin useammin?
Kaappi ei alkuperäisessä olemuksessaan täyttänyt kauniin kalusteen kriteerejä, mutta sen pelkistetty olemus teki minuun vaikutuksen. Myös hinta oli kohdallaan: sain tingittyä sen 35 euroon.
Kaapin pinta oli käsittelemätöntä mäntyä, joten pieni hiominen ja pölyjen pyyhkiminen riitti pohjatyöksi. Pintaan valisin ekologista Uulan Into-kalustemaalia. Uula-maalin ympäristöystävällisyys perustuu sen uusiutuviin luonnonöljyihin. Siksi maali ei myöskään haise.
Pinkin värin kaappi haki huoneessa olevasta Ritva Kronlundin suunnittelemasta TapettitalonKirsikkapuu-tapetista. Paperitapetti on ekovaatimusten mukaan valmistettu: ilman homeenestoainetta ja muita myrkyllisiä aineita.
Muuten niin vaalea ruokailuhuone sai piristykseksi karamellisen, pinkin kaunokaisen. Löysin vielä kruunaajaksi vanhat messinkiset vetimet, jotka pelastin aikoinaan puretun keittiön kaapinovista.
Pienimmällä maalipurkkilla (0,9l) maalasi kaapin hyvinkin kahteen kertaan; maalia jäi vielä vajaa puolikas muihin karamellisiin projekteihin.
Pinkin sävyn värikoodi on NCS S 1050-R30B (Into-kalustemaali). Taustalla olevan valkoisen seinän värikoodi on V503 A/1 (Into-sisustusmaali). Muuta kuvassa (edessä vasemmalta oikealle): anopilta peritty Arabian kulho, miehen lapsuuden muki ja lamppu on peräisin eduskunnan lisärakennuksen alta puretusta Pikkuparlamentti -ravintolasta.
”Ajallisuuteen langenneen aikuisen ajatukset eivät ole läsnä siinä, mitä hän konkreettisesti tekee, vaan jossakin tulevaisuudessa, yhä uusissa päämäärissä. Kiirehtiminen ei valitettavasti auta. Sen sijaan tulevaisuudessa eläminen lisää koettua aikapulaamme entisestään: kun kalenteri on täynnä viikoksi eteenpäin, olemme kuluttaneet aikamme jo ennalta. Kiihdytämme aikamme juoksua kuin meillä olisi kiire kuolla.”
On kulunut seitsemän vuotta siitä, kun hidastin tahtia, hyppäsin oravanpyörästä ja muutin maalle ränsistyneelle sukutilalleni Hämeenkyrön Alhonlahteen. Näiden vuosien aikana olen remontoinut, luonut uutta elämäntapaa, oppinut omavaraisemmaksi, itsenäisemmäksi ja rohkeammaksi. Kaiken tämän hyvän lisäksi opin näkemään ympäristöni uusin silmin ja tutustuin luontoon. Tai, en vain tutustunut luontoon, rakastuin siihen päätä pahkaa. Se paransi minut masennuksesta ja opetti uudelleen nauramisen ja hymyilemisen taidon.
Luonnolla on ollut tärkeä merkitys elämänmuutoksessani. Aiemmin ulkoiset ja materiaaliset asiat olivat tärkeitä. Kiinnitin esimerkiksi paljon huomiota vaatetukseeni ja juoksin erilaisten villitysten perässä. Kun työskentelee luonnossa, vaatteet likaantuvat ja kynsien alla on aina multaa. Ulkoisella olemuksella ei ole enää mitään väliä. Tärkeää on harmonia, hiljaisuus ja ilo siitä, että saa asua rikkaan luonnon keskellä.
Viime talvena melankolia astui taas elämääni. Lähimetsissä tehtiin, taas, laajoja avohakkuita. Alhonlahden seutu näyttää nykyään aivan toisenlaiselta kuin seitsemän vuotta sitten. Muutokset lähiympäristön luonnossa ovat olleet nopeita ja ne ovat vieneet mieleni matalalle. Eikä se koske vain tätä aluetta. Minne tahansa katsookin, näkee avohakkuita, rakentamista, luonnon pirstoutumista ja eläinten elinympäristöjen tuhoutumista, kovakouraista ja ajattelematonta maan käsittelyä.
Tuli tunne, etten halua elää täällä. Harhautuessani ajattelemaan, että jossain muualla asiat olisivat paremmin, mietin vakavissani muuttavani pois, ulkomaille. Valitettavasti sama luonnon kovakourainen käsittely tapahtuu kaikkialla.
Kun on valinnut elää vapaaehtoisesti vaatimattomammin ja hitaammin, tuntuu kuin näkisi kaiken eri tavalla kuin muut. Kokoajan joutuu olemaan varuillaan ja puolustuskannalla. Oravanpyörällä on kova imu. Uutisia seuratessa ei voi kuin pyöritellä päätään. Kuinka kauan voimme jatkaa tätä hulabaloota? Mikä tässä enää lohduttaa? Kun haen luonnonihmeistä iloa, sitä himmentää taustalla oleva jatkuva pelko: ehkä tätäkään aluetta ei kohta enää ole. On helppo tuntea turhautuneisuutta, surua ja vihaa. Jääkö tänne kohta enää mitään muuta metsää pystyyn kuin minun?
Olen aina ollut tietyllä tavalla kunnianhimoinen ja halunnut muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi elää, poistaa epäkohtia ja lisätä hyvää. Miten voisin antaa luonnolle takaisin edes osaa sitä, mitä se antaa minulle?
Olen surrut, että Suomesta puuttuu ihmisiä, jotka puhuisivat luonnonmukaisuuden puolesta ja juurille palaamisesta. Kummastelin, kevään eduskuntavaalikeskustelujakin. Miksi kukaan ei puhunut ympäristöasioista ja kestämättömästä (raha- ja) luonnonvarojen käytöstä?!
Olen tavallaan odottanut, että joku, tuolla jossain, tekisi keskustelun avauksen ja alkaisi puhua yksinkertaisemman, luonnonmukaisemman ja kiireettömämmän elämän puolesta, jollaisen ihmeen jälkeen asiat alkaisivat muuttua.
Tajusin, että on turha odottaa, sillä niillä kaikilla joillakuilla tuolla jossain on liian monimutkainen ja kiireinen elämä. Sitten ymmärsin, että se joku tuolla jossakin voi olla yhtä hyvin minä tai sinä. Niin, se kuulostaa jotenkin kovin suurelta ja pelottavalta, mutta eikö se olekin juuri se joka tekee elämästä niin mielenkiintoista ja jännittävää?
Ymmärsin, että minulla on päätäntävalta itkenkö ihmisten ajattelemattomuutta ja tietämättömyyttä. Valitanko ja kerron miten vaikeaksi luontaistaloudessa eläminen on muuttunut, kun marja- ja sienimetsät tuhoutuvat? Vai näenkö asiat positiivisesti ja jaan luonnosta saamaani iloa ja voimia ja kerron miten ihanaa on löytää ehyt metsäalue, jossa hiljaa liikkuessa voi nähdä metsäkauriin kahdenkymmenen metrin päästä.
Tiedän, että kykenemme isoihin muutoksiin ja uusiin alkuihin, jos vain haluamme niin. Ei vain seitsemän vuoden välein, vaan joka ikinen päivä. Kuitenkin ”sattumalta” juuri nyt, uuden seitsemän vuoden kynnyksellä, olen saanut Irti oravanpyörästä -kirjan tekijänoikeudet itselleni. Tein uuden painoksen kirjasta ja aion käyttää sitä yhtenä työkaluna luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin puolesta puhumiseen.
Tiedän, että tulee hetkiä, jolloin suren ja vajoan melankolisuuteen, mutta juuri nyt ei ole sen aika. Nyt maksan luonnolle velkaani takaisin ja toteutan samalla haaveitani. Luotan siihen, että asiat, joissa olen innolla ja sydämellä mukana saavat nostetta osakseen.
Tätä kirjoittaessani näen päivänkakkaroiden heiluvan kevyessä tuulessa, perhosten lepattavan pellon yllä, linnunpoikaset sirkuttavat talon ympärillä ja haavat havisevat. Tuuli pyörähtää hiuksissani ja kuiskaa korvaani: ”Asiat tulevat etenemään kuin itsekseen. Usko pois, Kaarina”.
Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.
”Ensinnäkin: sillä hetkellä, kun ihminen päättää kohdata ongelman, hän huomaa olevansa paljon kykenevämpi kuin luulikaan. Toiseksi: kaikki energia ja viisaus tulee samasta tuntemattomasta lähteestä, jota kutsumme yleensä Jumalaksi. Siitä saakka, kun lähdin kulkemaan tietä, jonka katson omaksi tiekseni, olen yrittänyt kunnioittaa tuota energiaa, päästä sen yhteyteen päivittäin, antaa merkkien ohjata kulkuani ja oppia tekemällä – eikä silloin, kun ajattelen tehdä jotakin. Kolmanneksi: kukaan ei ole yksin koettelemuksissaan – aina on joku toinen, joka ajattelee, iloitsee tai kärsii samalla tavalla, ja se antaa voimaa ottaa rohkeammin vastaan eteemme tulevat haasteet.”
– Kirjasta Paulo Coelho: Zahir, Bazar Kustannus 2005
Hidasta elämää -sivustolla voi elokuun aikana seurata Pyörällä Suomen ympäri -matkaa: Elina Aintilan pienen budjetin pöyräreissu kulkee Etelä-Suomesta itäisen Keski-Suomen kautta Lappiin, ja sieltä rannikkoa pitkin takaisin. Elina raportoi matkalta aina, kun näkee, kokee tai oivaltaa jotain kiinnostavaa.
Ennen kuin päästään hyppäämään Elinan kyytiin, kysellään millainen nainen Tunturin selkään ja Suomi-neidon syliin sukeltaa.
Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?
”Olen Elina Aintila, 25-vuotias kääntämis- ja yhteiskuntatieteiden opiskelija, jolla on loputtoman uteliaisuutensa takia muutenkin aika värikäs ja ehkä vähän yllättäväkin koulutustausta. Seuraavaan kysymykseen kai pitäisi vastata, että tulen Lohjalta, mutta suhteellisen liikkuvaisen elämäntaipaleen jälkeen silti koen kotoutuneeni parhaiten pitkäaikaiseen, kultturelliin ja tuppukylän piirteitäkin kantavaan rakkaaseen opiskelukaupunkiini Turkuun.”
Olen aina ollut tarkkaavainen siitä, mitä ympärilläni tapahtuu, ja joskus herkkä reagoimaankin siihen. Suhde ympäristön ja itseni välillä on aina mietityttänyt. Olen ehkä aina käynyt pientä kamppailua itselleni rehellisenä olemisen ja ympäröiviin odotuksiin mukautumisen kanssa. Valitsin toki rehellisyyden. Sen jälkeen on vain hetki pitänyt katsella ympärilleen, että näkisi kuka se minä on, jolle voisi olla rehellinen… Pikku hiljaa matkan varrella olen kuitenkin poiminut oivalluksista oikeimmilta tuntuvat ja rakentanut tietä kohti ominta minua. Se on se, mihin olen menossa.”
Mitä sinulle merkitsee tasapainoinen elämä?
”Tasapainoinen elämä on minulle sitä, että pystyy elämään valintojensa kanssa tulematta hulluksi tai vaikka palamatta elämäntavoillaan loppuun. Itse olen sen verran herkkä ihminen, että reagoin kaikkeen elämässäni koko keholla ja mielellä, siksi olenkin tarkkana järkyttämästä tasapainoa epätoivottuun suuntaan. Tämän tasapainon ylläpitäminen on tietyillä tavoilla nostanut elämänvalinnoissani esiin jonkinlaista ehdottomuuttakin, tervettä itsekkyyttä, joka pitää huolen siitä, etten toivottavasti koskaan lähde tielle, joka minut tulevaisuudessa polttaisi loppuun. Olen nähnyt ympärilläni niin monia varoittavia tapauksia niin työ- kuin opiskeluelämästäkin, että tiedän, ettei tietyn yhteiskuntapiirin silmissä liian korkealle nostettu ura tai mammona ole kaikkien eritettyjen stressihormonien arvoista.
Keskityn tekemään sitä, mitä kohtaan tunnen suurta paloa ja luotan siihen, että se vie minut oikeaan suuntaan. En huolehdi asioista, joihin en voi välittömästi vaikuttaa, kuten menneisyyteen tai muiden mielipiteisiin minusta (niinhän se menee se sananlaskukin jotenkin niin, että kun yhteen suuntaan kumartaa, pyllistää samalla toiseen suuntaan), vaan keskityn hoitamaan käsillä olevat asiat hyvin ja täydellä läsnäololla. Unelmoida pitää – isosti ja pienistikin – ja ennen kaikkea tarttua unelmiinsa. Unelmat viitoittavat tulevaisuutemme tien.”
Mottosi?
”Olen käyttänyt muistutuksena matkallani kohti täydellistä rehellisyyttä mottona mm. seuraavia lauseita: ’Vapauta itsesi kaikesta, minkä itsellesi opetit: peloista, ennakkoluuloista ja epäilyistä. Opit ehkä lentämään.’
Rehellisyys edustaa minulle tietynlaista ideaalia, jossa ilman itsepetosta ja fasadien tarvetta voisi olla teennäisistä ja rajoittavista rooleistaan vapaa. Liian usein vedämme huomaamattamme kammottavia näytelmiä koko elämämme läpi, ja kaikkien niiden näytelmien rumien maskien takana piilee pohjimmiltaan pelko – pettymyksestä, menetyksestä, häpeästä… Yksi keino selättää pelot on käydä suoraan niitä kohti. Joka kerta kun onnistuu hävittämään yhden pelon, on reppu hippusen verran keveämpi. Joskus sitä ihan tuntee lähtevänsä lentoon.”
Mistä sait idean kiertää Suomen ympäri pyörällä?
”Taidan olla suuruudenhullu. Jos totta puhutaan, sain idean vapaaehtoisvuonnani Kolumbiassa. Reilun puolen vuoden reissussa olon jälkeen aloin jo pikku hiljaa kaipailla takaisin Suomeen. Tiesin, että siinä kävisi niin, koska en muutenkaan ole kovin latinohenkinen ihminen. Lähdin reissuun lähinnä altistaakseni itseni jollekin mahdollisimman päinvastaiselle kulttuurille kuin oma jäyhä pohjalaisemme, ikään kuin laittaakseni itseni jonkinlaiseen testiin. Opinkin samalla kaikenlaisia mukavia tapoja, kuten ystävien (jopa miespuolisten) halaaminen nähdessä ja erotessa. Siitä tavasta yritän ainakin vielä hetken pitää kiinni.
Siinä väräjävän koti-ikävän mainingeissa tuli sitten kuitenkin katsastettua paljon kiitosta saanut espanjalainen elokuva Napapiirin rakastavaiset, joka sijoittuu monella tavalla ratkaisevasti Rovaniemen maisemiin, napapiirin rajalle. Siinä samassa muistin hyvin elävästi miten ainutlaatuinen Suomen kesä on ja tiesin, etten vain voinut olla toista kesää poissa Suomesta.
Paluu Suomeen oli joka tapauksessa edessä, mutta halusin vielä hyödyntää vapaaksi ja toimettomaksi jäävän ajan ennen opintoihin paluuta syyskuussa ja tutustua sitä ennen maisemiin, jotka eivät ennestään olleet niin tuttuja. Rahattomana ja toimeentulottomana keksin, että halvin keino matkustaa Suomen ympäri on pyörä ja mahdollisimman halvat majapaikat. Kokemusta niukilla varoilla elämisestä on opiskelijaelämästä paljonkin, joten vaihtoehtoiset ratkaisut ovat minulle tuttuja. Onnistuin sitten vielä hankkimaan itselleni pyöräsponsorin, ja yhtäkkiä olinkin sitten lupautunut – aivan omasta aloitteestani – tällaiselle aika hauskalta ja haastavalta kuulostavalle hullunkierrokselle. Nyt kierrän suurimman osan itäistä Suomea Rovaniemelle saakka ja takaisinkin pitäisi päästä jotakin reittiä!”
Mitä odotat matkaltasi?
”Paljon eksymisiä ja kovia koetuksia. Niiden jälkeen on kuitenkin aina ihanan helpottunut olo – ja aina niistä kuitenkin jotenkin selviää, ehjemmin tai rikkonaisemmin nahoin, ennemmin tai myöhemmin… (ja mitä myöhemmin, sen helpottuneempi olo jälkeenpäin!) Riskejä en kuitenkaan koskaan lähde tietoisesti hakemaan.
Toivon myös kohtaavani matkalla paljon upeita ja mielenkiintoisia ihmisiä. Niin aina käy, kun avaa ovensa kysyjälle, apua tarjoavalle tai samaa matkaa polkevalle.”
Kumpi on olennaisempaa: päästä perille vai olla matkalla?
”Jos se noin kaksijakoisesti ilmaistaan, niin olla matkalla, tietenkin! Ja matkallahan voi olla missä vaan, vaikka omissa mielenmaisemissaan. Siellä ne suurimmat matkat yleensä tehdäänkin.”
27.6.-31.7.2011 Hidasta elämää viettää kesälomaa ja etusivulla pyörivät arkiston artikkelit. Päivittämällä etusivun saa näkyviin uudet, satunnaiset arkistoartikkelit.
Tuttuun tapaan artikkeleita voi selata ja lukea myös aihepiirien alla ja avainsanoja klikkaamalla.
Kesäkisa pyörii koko kesän ajan, siihen voi osallistua 17.8.2011 asti.
Uusia artikkeleita voi lukea taas 1.8. alkaen.
Hidasta elämää toivottaa lukijoilleen värikästä ja rentouttavaa kesää!
Terkuin,
Pequ, Sanna, Karita, Kaarina, Nuppu, Riitta, Mia, Noora, Toni ja Pekka
– Oivallustarina-juttusarjassa kerrotaan ihmisten suurista oivalluksista, ja niiden vaikutuksesta elämään ja elämänlaatuun. Lähetä vinkki omasta tai läheisen ihmisen oivalluksesta osoitteeseen info(at)hidastaelamaa.fi.
”Nyt siirrytään downsiftaamaan!”
Italialaista kosmetiikkaa maahantuova Camilla Aho, 59, tuskin oli kuullutkaan tätä hidastamisen termiä. Pitkän linjan bisnesnainen kun on sitä sukupolvea, jolle elämä mahdutetaan työntekoon, ei toisinpäin. 70-luvulla hän jopa hoiti kahden tyttärensä synnytykset kalenterin mukaan, työpäiviin sopiviksi limitettyinä. Äitiyslomasta ei ollut tietoakaan. Tahti jatkui samanlaisena viime vuosiin asti. Edes vuonna 1995 Ahon potema syöpä ja sitä seurannut leikkaus ei saanut häntä pysähtymään.
Kalenterisynnytyksistä alkoi kuitenkin pulputa jotakin tahtia hidastavaa: uusi sukupolvi, tyttäret Fiona ja Leonna, jotka nyt aikuisena työskentelevät Ahon perheyrityksessä. Fiona alkoi kiinnostua lehdissä entistä enemmän huomiota saaneesta downsiftingista. Hän oli huolissaan äitinsä jaksamisesta, sekä kaipasi itsekin lisää vapaa-aikaa.
Fiona, Camilla ja Leonna
”Onko tämä pakko tehdä näin?”
Fionan kysymys oli käänteentekevä. Hän alkoi kyseenalaistaa viisi päivistä työviikkoa ja etenkin perjantain tarpeellisuutta. Viikon viimeinen työpäivä kun oli tehotonta työaikaa, kun niin oma henkilöstö kuin asiakkaatkin olivat jo toinen jalka ovesta ulkona kohti viikonloppua. Kannattiko toimistolla todellakin kuluttaa aikaa, kun sen voisi viettää kotona vaikka koirien kanssa leikkien tai pullaa leipoen? Akkuja ladaten?
Perheyrityksen pyöreän pöydän äärellä alkoi pulputa avoin keskustelu. Puhuttiin zombailusta, tilasta jolloin ei väsymykseltään ole enää hereillä, eikä näe mitään. Sellaisesta ei ole hyötyä yrityksellekään. Yritys oli jo tarpeeksi tuottava, enää ei niinkään tarvittu rahaa, vaan aikaa. Onnea ei ollutkaan omaisuus, vaan potkukelkkailu jäällä tai isovanhempien tapaaminen. Puhuttiin pehmeistä arvoista, siitä, miten jokainen hetki pitäisi elää. Miten juuri tästä hetkestä voisi saada iloa?
”Hengenpelastus.”
Tällä sanalla Camilla Aho kuvaa yrityksensä päätöstä hidastaa. Nelipäiväinen viikko on riittänyt mainiosti: tulosta tehdään entiseen tahtiin, ellei paremminkin. Kun rentoutumiseen on saatu yksi päivä lisää, työkin on tehostunut. Inspiraatio virtaa herkemmin, perhe viihtyy yhdessä leppoisammin ja asiakkaatkin ovat ihastelleet rohkeutta uudenajan järjestelyyn. Tasapaino työn ja vapaa-ajan kanssa on löytynyt.
Nyt kaikki tehdään entistäkin suuremmalla sydämellä. Aho on aina uskonut hyviin energioihin, siihen, että mille antaa huomiota ja mitä päättää kokea, sen saa. Nyt hän saa rakastamansa työn lisäksi nauttia sen hedelmistä. Saamaansa nelipäiväistä viikkoa hän ei enää vaihtaisi mihinkään.
Miten kesälomalla rentouduttiinkaan? Tässä kahdeksan vinkkiä, miten kesälomasta ei tule läpijuoksua.
1. Oleskele metsässä
Tutkimuksissa on todettu, että viherympäristössä stressioireet vähenevät ja tarkkaavaisuus palaa. Luontoa katselemalla stressioireet vähenevät merkittävästi jo 4–6 minuutissa. Metsän vihreällä värillä on rentouttavia vaikutuksia.
Ja hei: lapset rakastavat metsää!
2. Minimoi harrastukset
Jos nelihenkisellä perheellä on jokaisella arkipäivänä yksi harrastus, se kattaa viikosta jo miltei jokaisen arkipäivän. Jos harrastuksia on jollain perheenjäsenellä enemmän, arki alkaa olla jo sirkusta. Mitä kiireisempiä me ihmiset olemme, sitä enemmän harrastuksestakin tulee suoritus ja stressi.
Etenkin kesäaikaan kannattaa yrittää välttää arkisirkusta ja miettiä, olisiko perheen yhdessäolo tärkeämpää kuin kehittävät mutta niin kiireiset aktiviteetit.
”Jo 1900-luvun alussa varoiteltiin, että lasten elämä on liian aikataulutettua ja että heillä ei ole aikaa tehdä muuta kuin juosta yhdestä kehittävästä harrastuksesta toiseen.” (kirjasta Carl Honoré: Perhe paineessa, Basar Kustannus 2010)
3. Ota päivänokoset pihalla
Levitä viltti nurmikolle tai kääriydy peittoon pihakeinuun. Kuuntele ympäristön ääniä ja vaivu välillä suloisen uneen. Ota lapset mukaan ulkopäikkäreille!
”Juomme mieluummin jättikupillisen kahvia tai otamme piristyspillereitä, luonnonlääkkeitä tai kemiallisia, selvitäksemme päivästä sen sijaan, että vastaisimme luonnon kutsuun pienillä nokkaunilla.” (kirjasta Tom Hodgkinson: Joutilaat vanhemmat, Basam Books 2009)
4. Unohda huvipuistot, suurtapahtumat ja muut viihdykkeet
Jos olet ollut vuoden enemmän tai vähemmän kiireinen, vältä paikkoja, joissa on tungosta ja stressaavaa. Hulinassa ja hälinässä kaikkien stressitasot nousevat, syntyy riitoja ja lomapäivä ei ole rentouttava.
Unohda myös viihdykkeet (kuten tv), jotka pitävät aivosi aktiivisena ja töissä koko ajan. Anna myös aivoillesi lepoa, ole ja anna ajatustesikin olla.
5. Tarkastele pilviä
Miltä pilvet näyttävät? Millainen on niiden vauhti ja suunta? Pilvien tarkastelu voi olla meditatiivista tai aktiivista, mutta yhtä kaikki: se ravitsee sielua.
Pilvien tarkastelu ja päivänokoset kulkevat usein käsi kädessä… Mutta koska pilvien tarkastelussa ei ole päämäärää, se passaa rentoutujalle hyvin!
6. Oleskele kotona tai kotipihassa
”Älä lähde merta edemmäs kalaan” sanotaan, eikä suotta. Jos olet niin onnellinen, että sinulla on esimerkiksi oma piha, oleskele siellä. Unohda kuitenkin pihan tai kodin to do -lista ja nauti välillä pelkästä oleilusta, siitä, mitä olet jo saanut aikaan. Tai minkä luonto on pihalla hoitanut, vaikket olisi ehtinyt tehdä mitään.
Sama pätee omaa kotiin: nauti!
7. Piilota kalenteri
Kesälomalla kalenteri ei ole tarpeen. Anna päivien soljua, ja anna niiden tulla spontaanina ja uudenlaisena. Herää jokaiseen aamuun ihmettelemällä, älä tee päivästä suoritusta, joka pitää hoitaa aikataulussa.
Jos joskus sovit jotain, pidä huolta, ettei samalla päivälle tule toista ohjelmanumeroa. Pidä vähintää yksi päivä viikossa, kun ei tarvitse eikä ole pakko, kukaan ei odota.
8. Tarkkaile aaltoja
Aaltoja on kaikkialla: Aallot täyttävät täyttävät maailmamme musiikilla ja antavat värit. Aaltoja liikkuu ihmisten välillä ja omassa kehossa. Koska niitä ei voi nähdä, ne voi vain tuntea, kun antaa niille tilaa hiljaisena hetkenä.
Konkreettisia meren aaltoja katsellessa mieli tyhjenee: ”Pikku aallonhuiput sujahtelivat sinne tänne kuin työmatkalaiset ruuhkaisella juna-asemalla risteillen kaoottisesti toistensa lomitse. Mutta toisin kuin työmatkalaiset, aalot kulkivat toistensa läpi ja ylitse yhdistyen ja jatkuen, ilmaantuen näkösälle ja kadoten taas. Aaltojen liike on hypnoottista.” Gavin Pretor-Pinney: Aallontarkkailijan opas, Atena 2011)
Uuden sukupolven myötä työelämässä marssitaan uusien arvojen mukaan – varsinkin, kun tämä sukupolvi siirtyy johtotehtäviin tai työllistää monia oman bisneksensä kautta. Näin myös yrittäjäpariskunnan Tia ja Jarno Tynkkysen hyvän olon liikuntakeskuksessa Lady Line Kirkkonummella.
Energiset yrittäjät Tia,30, ja Jarno, 31, pyörittävät paitsi liikuntakeskusta mutta innovoivat ja toteuttavat myös uudenlaisia liikuntapalveluita. He ovat ymmärtäneet omat vahvuutensa ja lahjansa, jalostaneet niistä itselleen ammatin, josta nauttivat ja joka tarjoaa riittävän toimeentulon ja on osana tukemassa tasapainoista, onnellista elämää.
Miten se onnistuu? –kysymys tulee ensimmäisenä mieleen. Uudenlaisen työkulttuurin vetureina Tia ja Jarno osaavat antaa vinkkejä työnantajille, miten pärjätä arvomaailman murroksessa.
————————–
Tässä Jarnon ja Tian 12 vinkkiä muille työnantajille:
1. Määrittele tavoite ja arvot tarkkaan
”Hyvä työilmapiiri on sitä, että kaikille on sanomatta – ja ääneenkin sanottuna – selvää, mitä tavoittelemme ja miten haluamme toimia.”
2. Välitä työntekijästäsi – yksilönä
”Esimerkiksi nuorten työntekijöidemme kohdalla välittäminen voi olla myötäelämistä heidän elämänkäänteissään ja haasteissaan. Käytännössä samojen työntekijöiden työpanos on vuosien varrella vaihdellut hyvin suuresti, mutta silti he ovat koko ajan osa kalustoamme. Nuorten sukupolvien arvomaailma on erilainen. Työtä ei olla valmiita tekemään kuinka paljon tahansa.
Kun välittää työntekijöistään, heidän sitoutuminen ja motivaatio näkyvät olemattomina sairas- ja muina poissaoloina. Sen huomaa myös asioista sopimisen helppoutena ja venymisvalmiutena tiukissa paikoissa.”
3. Ota todesta
”Jos esimerkiksi pyytää kehitysideoita, niitä on syytä myös toteuttaa. Ja jokaisella työntekijällä pitää olla puhumisen vapaus ilman pelkoa arvostelusta tai vastareaktiosta.”
4. Etsi tasapaino
”Työntekijöiden kanssa suurin haaste on löytää tasapaino joustavuuden ja sitoutumisen välillä. Tarjoamme paljon liikkumavaraa, mutta toisaalta siitä ei voi tulla työntekijöiden ykkösprioriteetti.”
5. Ota sydän mukaan
”Tehkää toisille se, mitä itse toivoisitte itsellenne tehtävän. Toimimme itse parhaamme mukaan esimerkkinä siinä, miten haluamme kaikkien työntekijöidemme kohtaavan asiakkaamme ja suhtautuvan työhönsä: sydämellä ja intohimolla, mutta myös hyvin ammattimaisesti.
Hyvä jaksaminen, työstä nauttiminen ja terve ammattiylpeys kertautuvat myös liiketaloudellisesti. Tyytyväinen ryhmäliikuntaohjaaja tai yksilövalmentaja tekee asiakkaat tyytyväisiksi ja tyytyväiset asiakkaat ovat halukkaita ostamaan palveluitamme jatkossakin. Tunnit täyttyvät asiakkaista ja käyttöaste on korkea.”
6. Pidä itsestäsi huolta
”Fyysinen terveys läpäisee valonsäteiden lailla koko elämän: se näkyy henkisessä ja hengellisessä hyvinvoinnissa, ihmissuhteissa, työssä, asenteessa – kaikessa.”
7. Valitse toimintatapa, jonka voit perustella itsellesi joka päivä
”Muiden palveleminen on aika itsekästä. Pohjimmiltaan on kyse siitä, että haluamme tehdä työtä, jonka tarkoituksen voimme perustella itsellemme joka päivä. Rakastamme liikkumista ja tahdomme näyttää ja tartuttaa saman tunteen ja kokemuksen niin moniin kuin mahdollista. Muiden palvelemisesta tulee tarpeellinen ja merkityksellinen olo. Se, että operoimme ihmisten ja heidän elämäntilanteidensa kanssa, on konkreettisinta ja tärkeintä, mitä voimme kuvitella.”
8. Valitse myönteinen asenne – aina
”Myönteisyys on vapaa valintakysymys. Haluamme toimia ehdottoman kunnioittavasti ja hakea aina myönteisiä asioita ja mahdollisuuksia – vaikeuksien ja esteiden sijaan.”
9. Auta
”Liian moni päästää itsensä hyvin lähelle sitä reunaa, jolta tipahtaessaan palaa lopullisesti loppuun, sairastuu peruuttamattomasti tai tekee muuten itselleen korjaamatonta hallaa. Silloin ei auta aina hyssytellä. Silloin auttaa auttaa.”
10. Ansaitse luottamus pitkäjänteisesti
”Arvojohteinen bisnes on mahdollista! Se vaatii vain timanttista osaamista, ammattitaitoa ja näkemystä. Ja rohkeutta sekä uskoa, koska monen asiakkaan on vaikea luottaa siihen, että olemme aidolla tunteella liikkeellä. Hyvää tekevä liiketoiminta vaatii myös aikaa, koska toimintaa ei ohjaa maksimaalinen voitto minimaalisessa ajassa.
Sanomme usein, että on helppoa tehdä onttoa bisnestä, jota tyhjät korulauseet kehystävät. Mitä enemmän runoillaan, sitä suurempi on asiakkaan pettymys, jos lupauksia ei lunasteta. Jos sanomme olevamme naisten oma hyvän olon keskus, asiakkaidemme tulee voida hyvin ja tuntea, että teemme heidän eteensä parhaamme.”
11. Muista tarjota muutakin kuin statusta, positiota tai palkankorotusta
”Vanhempien sukupolvien työnantajien voi olla vaikea ymmärtää, ettei palkankorotus olekaan enää se kaikkivoipa laastari, jolla ylityöt ja 200 matkapäivää vuodessa korvataan. On myös yhä yleisempää, ettei työntekijä halua ylennystä, koska se veisi liikaa aikaa ja voimavaroja muulta elämältä. Työnantajien on opittava samastumaan uuteen ajattelutapaan, jossa työn sisältö ja koettu merkitys, mielenkiinto ja haasteet painavat paljon enemmän vaakakupissa, kuin status, positio tai palkka. Nuoret sukupolvet eivät enää määrittele itseään työn kautta samoin kuin omat vanhempamme; elämässä on paljon muutakin mielenkiintoista.”
12. Hyödynnä vetovoimanlakia
”Kun itsellämme on useimmiten hyvä olo, niin on asiakkaillamme ja työntekijöillämmekin. Niin meillä liikkuvat naiset kuin heitä palveleva tiimimmekin tulee hyvin monista eri lähtökohdista ja ikähaitarikin on 15-75 vuotta, mutta kaikkia yhdistää se jokin: halu lähteä liikkeelle, halu tehdä jotain, kantaa itse vastuu siitä, miltä tänään elämä maistuu. Terve itsekkyys, joka lähtee epäitsekkyydestä. Se on väkevää.”
Olen paljon pohtinut sitä, miten kieli vaikuttaa ymmärrykseemme ja mielikuviimme, esimerkikisi siihen, miten koemme itsemme tai millaisissa ”kehyksissä” tunnemme elävämme. Etenkin nesessiivi- eli välttämättömyysilmaukset luovat noita kehyksiä. Kun sanon, että ”nyt on aivan pakko siivota”, kenen odotan siivoavan ja mihin pakko perustuu? Kumpikaan informaatio ei nimittäin selviä itse lauseesta.
Ilmaan jää siis leijumaan lausahdus välttämättömyydestä, pakosta, joka ei oikein ole suunnattu kenellekään eikä pakottavan tarpeen mittakaavakaan ole oikein selvillä (esimerkiksi kuoleeko siivoamattomuuteen vai tuntuuko epäsiisteys vain epämiellyttävältä). Tällaiset suomen kielen rakenteet ovat mielestäni omiaan lisäämään stressiä ja painetta – kaikille, jotka tilanteessa ovat läsnä kuulijoina, myös puhujalle itselleen.
Kun tekijää eli siivoajaa ei määritellä lauseessa, sitä kutsutaan kieliopissa nollapersoonalauseeksi. Nollapersoona jättää kuulijoiden päättelyn varaan, keneltä välttämätöntä toimintaa odotetaan. Lienee kuitenkin meidän tunnollisten suomalaisten ominaisuus, että kuulijoina kohdistamme velvollisuuden helposti itseemme. X kuvaa seuraavassa lauseessa kenen tahansa kuulijan paikkaa lauseessa:
Nyt X on aivan pakko siivota.
Tällainen puhujaan itseensä tai kuulijaan kohdistuva välttämättömyystulkinta on mahdollinen, sillä välttämättömyysverbit eivät suomen kielessä taivu, kuten muut teonsanat: minä siivoan, sinä siivoat, hän siivoaa. Välttämättömyysverbit ovat aina samassa muodossa (on pakko, pitää, täytyy), ja samaan lauserakenteeseen voi sijoittaa minkä tahansa persoonan:
Nyt minun on aivan pakko siivota. (tai: Nyt minun pitää siivota./ Nyt minun täytyy siivota.)
Nyt sinun on aivan pakko siivota.
Nyt hänen on aivan pakko siivota.
Ei voida siis sanoa: Nyt minä olen aivan pakko siivota tai nyt minä pidän siivota. Vaan välttämättömyysverbi on aina samassa muodossa, ja se voi saada seurakseen minkä tahansa persoonan. Persoona eli tekijä on tällaisissa rakenteissa poikkeuksellisesti aina genetiivimuotoinen (minun, sinun, hänen), kieliopissa puhutaan genetiivisubjektista.
Sen lisäksi että välttämättömyysilmaisuissa voi jättää sujuvasti tekijän mainitsematta ja luoda ympärilleen ”yleisen paineen”, siinä on muutakin ”stressaavaa”. Nimittäin kun sanotaan, että ”on pakko/täytyy/pitää siivota”, jää aina avoimeksi, kuka on määritellyt tuon välttämättömyyden tai pakon.
Sanonta ”mitään muuta ei ole pakko tehdä kuin kuolla” osuu aika kohdilleen. Jos mitään muuta ei ole pakko tehdä, miksi sanomme niin? Kuka sanoo, että on pakko? Välttämättömyys voidaan katsoa johtuvan kolmesta asiasta:
1) tiedosta tai päättelystä (Täytyy käydä hakemassa pyykit sisään, kohta alkaa sataa.)
2) tahdosta tai yleisistä normeista (Työt pitää hoitaa viiteen mennessä, koska siitä minulle maksetaan palkkaa.)
3) tilanteen sisäisistä tai ulkoisista syistä (On pakko ehtiä bussiin, että ehdin kauppaan.)
Välttämättömyyttä määräävät siis monet, monet tekijät. Mutta välttämättömyyttä ilmaiseva lauserakenne ei mahdollista ilmaisemaan pakon tai välttämättömyyden syytä (ellei pakkoa ilmaista toisin: Kauppojen aukioloaikataulu pakottaa minut ehtimään bussiin).
Siksi jokainen meistä on oman elämänsä ”pakkopuntari”: mikä pakko on toista tärkeämpi, kun aika ei millään riitä kaikkeen? Jonkinmoista pakkopuntarointia eli tärkeysjärjestystä teemme siis koko ajan – huomaamattammekin. Koska kieli ei tuo julki sitä, miksi jokin on välttämätöntä, saattaa kaikesta pakosta tulla ajatuksissakin pakkomössöä – tai pakkopullaa, kuten sanotaan.
Ja vaikka sanomme, että ”täytyy, on pakko”, se ei ole totta. Sillä usein ajan puutteessa, jotain välttämätöntä jää joka tapauksessa tekemättä – tai muuten olemme sen viimeisen pakon edessä liian aikaisin.
Seuraavan kerran, kun ajattelet tai sanot, että ”on pakko, täytyy, pitää”, kohdista se tarkasti jollekin, ettei kaikkien läsnäolevien tarvitse velloa paineen alla. Sitten mieti välttämättömyyden taustoja: sanotko vain niin, koska olet tottunut sanomaan, vai onko todella tosi kyseessä? Vai olisiko vain hyvä tehdä niin? Mitä tapahtuisi, jos jättäisit asian tekemättä?
”Pakko” luo ajatusvankilan, joka luo stressiä. Mieti siis, miten ajattelet tai ilmaiset asioita. Kielellä on suuri valta ja voima.
Matkakohteen kaukainen sijainti tai eksoottisuus ei ole edellytys uusille elämyksille ja kokemuksille. Joskus vähemmän on enemmän. Joskus pieni matka lähikohteeseen voi olla se, mitä tarvitset arjesta irtautumiseen, rentoutumiseen ja akkujen lataamiseen. Tällaiseksi osoittautui pidennetty viikonloppureissu aurinkoiseen Hankoon.
Jo matka kohti määränpäätä lupasi hyvää, tapasimme matkakumppanini kanssa rautatieasemalla, hyppäsimme junaan, ja työviikon kiireet oli jo unohdettu. Junamatkan rentous viritti tunnelmaa hyvään suuntaan, saatoimme rauhassa vaihtaa kuulumiset ja suunnitella viikonlopun ohjelmaa. Oli vasta toukokuun puoliväli, mutta sääennuste lupasi aurinkoa ja hellelukemia lähenteleviä lämpötiloja. Onnittelimme itseämme loistavasta matka-ajankohdan valinnasta!
Perillä Hangossa majoituimme ihastuttavaan, vanhaan huvilaan perustettuun bed & breakfast -tyyppiseen majataloon. Viikonlopun päivät kuluivat ulkoillen, päivää paistatellen ja ylipäänsä nautiskellen. Kesäkaupunki Hanko oli vielä kovin hiljainen ja unelias, toukokuussa kesän vilinä antoi vasta odottaa itseään. Tämä olikin meidän mieleemme, saimme nauttia aidoista kesätunnelmista ilman väenpaljouksia. Kuin koko kaupunki olisi ottanut meidät ainoina, hartaasti toivottuina vieraina vastaan. Käsityönä taiteiltuja leivonnaisia pihakahvilassa, kuplajuomaa aurinkoisella kalliolla, rupattelutuokio vehreässä puistossa ja varhainen aamukävely täysin hiljaisessa, upeaan auringonpaisteeseen vähitellen heräävässä kaupungissa… Mikä voisi olla leppoisampaa.
Junan suunnatessa takaisin kotia kohti palasin hetkeksi takaisin menomatkan mietteisiin ja odotuksiin. Ne olivat täyttyneet, ja enemmänkin. Tuntui kuin olisimme olleet matkalla vähintäänkin viikon tai pari, olo oli rentoutunut ja tunsin itseni taas valmiiksi alkavan arkiviikon haasteisiin. Mutta vasta seuraavana päivänä, sainhan vielä hetkisen nauttia junamatkasta ja retkemme jälkitunnelmista. Suljin silmät ja nojasin vieressä torkkuvan matkakumppanini olkaan… Leppoisaa…
Nimimerkki Hayley osallistui tällä tekstillä ja kuvalla toukokuun 2011 Kerro leppoisin matkamuistosi -kilpailuun.
Minulle parasta elämän leppoistamista on ollut jo useiden vuosien ajan valokuvaaminen. Olen tehnyt harrastuksestani työni, jota teen tavoitteellisesti, mutta leppoisasti ilman kireää aikataulua tai pakkoa. En mainosta kuvauspalveluitani juuri missään, ja siksi minulla on juuri sopivamäärä asiakkaita. Tienaan työllä juuri sopivasti, jos tarvitsen enemmän,olen aktiivisempi asiakkaiden hankinnassa ja jos taas vähemmän, pidän matalampaa profiilia.
Asiakkaille kuvatessani tutustun uusiin ihmisiin, olen ikuistamassa heille tärkeitä ja tunnelmallisia hetkiä. Henkilökuvaus on monella tapaa terapeuttista sekä kuvattavalle että kuvaajalle. Kuvaajana saan kanavoida valtavan ideatulvani ja visuaalisen intohimoni johonkin hyödylliseen. Kuvattavana puolestaan voi tuntea itsensä kuvaukselliseksi sekä esimerkiksi häissä hääpari saa häähumun keskellä pienen hetken ”kahdestaan”, jolloin he voivat aidosti keskittyä toisiinsa.
Valokuvauksessa kiehtovaa on erityisesti se, että saan tallennettua jonkin uskomattoman pienen ajan segmentin. Luontokuvausretkellä esimerkiksi omaan piilopaikkaani sukuni synnyinseuduille saan taikavoimia; voin pysäyttää virran, tuulessa kieppuvan lehden, kiireisen hämähäkin. Valokuvaamisessa ei ole murheita eikä stressiä, on vain se hetki, joka on käsillä. Joskus tuo hetki on sadasosa sekuntia ja joskus taas siihen yhdistyy kaikki se, mitä ehtii tapahtua minuutissa, tunnissa, päivässä tai kuukausissa. Kuten ihmiset ennen ajan mittaamista varten kehitettyjä laitteita, näen vain sen, kuinka valon suunta muuttuu auringon mukaan.
Jos olen yksin luonnossa kamerani kanssa, ilman, että kukaan muistuttaa minua ajan kulumisesta, seuraavista etapeista, murheista tai muista maallisista asioista, en koskaan tiedä kauanko olen kuvannut. Yksin tai oikeanlaisessa kiireettömässä seurassa voi ottaa kiinni hetkestä ja tehdä juuri sitä, mitä mieli halajaa. Voi vaikka kiivetä puuhun nähdäkseen maailman uudella tavalla tai pulahtaa puroon Ahdin valtakuntaan. Ymmärrän, miksi muurahainen tekee pesänsä mieluusti etelän puolelle ja miten suuri älykkyys niinkin pienessä olennossa elää.
Lähden kotiin kuva-, yrtti-, sieni tai kalasaaliin kanssa vasta, kun hämärä hiipuu tai alkaa olla vilpoinen. Ajan unohtumisen lisäksi jopa minuus unohtuu luonnon kiertokulkua seuratessa: olen vain pieni osa tätä kaikkea.
Nimimerkki Pohojan akka osallistui tällä tekstillä ja kuvalla toukokuun 2011 Kerro leppoisin matkamuistosi -kilpailuun.
, Bazar Kustannus 2005
