Jokainen päivä on uusi mahdollisuus

On kulunut seitsemän vuotta siitä, kun hidastin tahtia, hyppäsin oravanpyörästä ja muutin maalle ränsistyneelle sukutilalleni Hämeenkyrön Alhonlahteen. Näiden vuosien aikana olen remontoinut, luonut uutta elämäntapaa, oppinut omavaraisemmaksi, itsenäisemmäksi ja rohkeammaksi. Kaiken tämän hyvän lisäksi opin näkemään ympäristöni uusin silmin ja tutustuin luontoon. Tai, en vain tutustunut luontoon, rakastuin siihen päätä pahkaa.  Se paransi minut masennuksesta ja opetti uudelleen nauramisen ja hymyilemisen taidon.

Luonnolla on ollut tärkeä merkitys elämänmuutoksessani. Aiemmin ulkoiset ja materiaaliset asiat olivat tärkeitä. Kiinnitin esimerkiksi paljon huomiota vaatetukseeni ja juoksin erilaisten villitysten perässä.  Kun työskentelee luonnossa, vaatteet likaantuvat ja kynsien alla on aina multaa. Ulkoisella olemuksella ei ole enää mitään väliä. Tärkeää on harmonia, hiljaisuus ja ilo siitä, että saa asua rikkaan luonnon keskellä.

Viime talvena melankolia astui taas elämääni. Lähimetsissä tehtiin, taas, laajoja avohakkuita. Alhonlahden seutu näyttää nykyään aivan toisenlaiselta kuin seitsemän vuotta sitten. Muutokset lähiympäristön luonnossa ovat olleet nopeita ja ne ovat vieneet mieleni matalalle. Eikä se koske vain tätä aluetta. Minne tahansa katsookin, näkee avohakkuita, rakentamista, luonnon pirstoutumista ja eläinten elinympäristöjen tuhoutumista, kovakouraista ja ajattelematonta maan käsittelyä.

Tuli tunne, etten halua elää täällä. Harhautuessani ajattelemaan, että jossain muualla asiat olisivat paremmin, mietin vakavissani muuttavani pois, ulkomaille. Valitettavasti sama luonnon kovakourainen käsittely tapahtuu kaikkialla.

Kun on valinnut elää vapaaehtoisesti vaatimattomammin ja hitaammin, tuntuu kuin näkisi kaiken eri tavalla kuin muut. Kokoajan joutuu olemaan varuillaan ja puolustuskannalla. Oravanpyörällä on kova imu. Uutisia seuratessa ei voi kuin pyöritellä päätään. Kuinka kauan voimme jatkaa tätä hulabaloota? Mikä tässä enää lohduttaa? Kun haen luonnonihmeistä iloa, sitä himmentää taustalla oleva jatkuva pelko: ehkä tätäkään aluetta ei kohta enää ole. On helppo tuntea turhautuneisuutta, surua ja vihaa. Jääkö tänne kohta enää mitään muuta metsää pystyyn kuin minun?

Olen aina ollut tietyllä tavalla kunnianhimoinen ja halunnut muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi elää, poistaa epäkohtia ja lisätä hyvää. Miten voisin antaa luonnolle takaisin edes osaa sitä, mitä se antaa minulle?

Olen surrut, että Suomesta puuttuu ihmisiä, jotka puhuisivat luonnonmukaisuuden puolesta ja juurille palaamisesta. Kummastelin, kevään eduskuntavaalikeskustelujakin. Miksi kukaan ei puhunut ympäristöasioista ja kestämättömästä (raha- ja) luonnonvarojen käytöstä?!

Olen tavallaan odottanut, että joku, tuolla jossain, tekisi keskustelun avauksen ja alkaisi puhua yksinkertaisemman, luonnonmukaisemman ja kiireettömämmän elämän puolesta, jollaisen ihmeen jälkeen asiat alkaisivat muuttua.

Tajusin, että on turha odottaa, sillä niillä kaikilla joillakuilla tuolla jossain on liian monimutkainen ja kiireinen elämä. Sitten ymmärsin, että se joku tuolla jossakin voi olla yhtä hyvin minä tai sinä. Niin, se kuulostaa jotenkin kovin suurelta ja pelottavalta, mutta eikö se olekin juuri se joka tekee elämästä niin mielenkiintoista ja jännittävää?

Ymmärsin, että minulla on päätäntävalta itkenkö ihmisten ajattelemattomuutta ja tietämättömyyttä. Valitanko ja kerron miten vaikeaksi luontaistaloudessa eläminen on muuttunut, kun marja- ja sienimetsät tuhoutuvat? Vai näenkö asiat positiivisesti ja jaan luonnosta saamaani iloa ja voimia ja kerron miten ihanaa on löytää ehyt metsäalue, jossa hiljaa liikkuessa voi nähdä metsäkauriin kahdenkymmenen metrin päästä.

Tiedän, että kykenemme isoihin muutoksiin ja uusiin alkuihin, jos vain haluamme niin. Ei vain seitsemän vuoden välein, vaan joka ikinen päivä. Kuitenkin ”sattumalta” juuri nyt, uuden seitsemän vuoden kynnyksellä, olen saanut Irti oravanpyörästä -kirjan tekijänoikeudet itselleni.  Tein uuden painoksen kirjasta ja aion käyttää sitä yhtenä työkaluna luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin puolesta puhumiseen.

Tiedän, että tulee hetkiä, jolloin suren ja vajoan melankolisuuteen, mutta juuri nyt ei ole sen aika. Nyt maksan luonnolle velkaani takaisin ja toteutan samalla haaveitani. Luotan siihen, että asiat, joissa olen innolla ja sydämellä mukana saavat nostetta osakseen.

Tätä kirjoittaessani näen päivänkakkaroiden heiluvan kevyessä tuulessa, perhosten lepattavan pellon yllä, linnunpoikaset sirkuttavat talon ympärillä ja haavat havisevat.  Tuuli pyörähtää hiuksissani ja kuiskaa korvaani: ”Asiat tulevat etenemään kuin itsekseen. Usko pois, Kaarina”.

Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.