“Ekojoogaa voi harjoittaa silloin kun tajuaa asemansa kosmisessa maailmankaikkeudessa. Siitä tulee järkeenkäypää vasta kun todella alkaa ymmärtää elinvoimaa sekä sen hämmästyttävää kehitystä ja vaikutusta. Evoluutiota ja elämää itseään voi oppia käsittämään sen kautta, että oivaltaa herkkyyden luonteen ja voiman. Tuo herkkyys on kuin tuntosarvet, joilla tutustumme elämään ja määrittelemme sen. Tämä pätee niin alempiin elämän muotoihin kuin ihmisiinkin.
Kehitämme elämän aikana erilaisia herkkyyksiä, kuten taidon kuunnella musiikkia tai kyvyn ymmärtää ympärillämme olevien ihmisten mielialoja. Kehitämme herkkyyden aistia eläimiä ja muita elämänmuotoja, kasveja ja puita. Kun ensimmäiset eliöt kehittyivät orgaanisesta alkuliemestä, se oli suuri askel, koska ne reagoivat ympäristöönsä. Tästä lähti kaikki oppiminen. Oppiminen on kyky – se on herkkyyttää reagoida ympäristöönsä ja sen olosuhteisiin jollakin lailla.”
Kirjasta: Henryk Skolimowski:Ekojooga – Harjoituksia ja meditaatioita maanpäällisen kauneuden sisäistämiseksi (Kirjayhtymä 1996)
Pian on tammikuu, ja erilaiset liikuntakeskukset alkavat taas pullistella innokkaita treenaajia. Se on hienoa, mutta harmillista tässä on se, että monilla motivaatio kestää vain sen pari viikkoa. Väitänkin, että suurimmat syyt liikkumattomuudelle ovat henkisiä.
Kun vielä tein aktiivisesti personal trainerin hommia, kaikista mieluiten työskentelin aloittelevien tai vuosikausia urheilematta olleiden liikkujien kanssa. Myös itselleni treenarina palkitsevinta kun oli nähdä se, miten sohvalle jymähtänyt ihminen todella löytää sen liikunnan palon. Väistämättä jossain vaiheessa jokainen asiakas kun sanoi saman lauseen, toki omin sanoin: Jos joku olisi minulle kertonut sen, miten mahtava ja energinen olo liikunnasta tulee, en olisi ikinä ollut liikkumatta. Joidenkin suusta lause kuului jo muutaman viikon jälkeen. Jotkut tarvitsivat kuukausia. Mutta aina lopputulos oli sama.
Olen viime päivinä miettinyt paljon sitä, miksi ihmiset eivät liiku. Oletko sinä ikinä miettinyt, miksi liikut tai miksi et liiku? Tiedän, että liikkumaan lähteminen ja liikunnan aloittaminen on vaikeaa, jos ei ikinä ole urheillut tai on pitkä, jopa kymmenien vuosien tauko takana. Itse olen liikkunut aktiivisesti koko elämäni, mutta silti nuorimman lapseni synnyttyä jouduin taistelemaan liki kaksi vuotta, että sain liikunnan palautettua rutiiniksi. Ja vaikka olisi jotain vaivoja, vammoja tai kremppojakin, uskon, että useimmille löytyy silti laji, jota voi harrastaa. Mutta ei. Osa meistä ei ilmeisesti vain halua tai tajua haluta kokea sitä mahtavaa liikunnan aikaansaamaa henkistä ja fyysistä hyvää oloa.
Liikunnan lisäksi arjen aktiivisuus on monilta ihan kateissa. Toki maaseudulla autoa voi olla pakko käyttää, mutta kaupungissa usein ehkä ei. Autolla ajetaan ei vain kohdetta lähimmälle pysäköintipaikalle, vaan monessa tapauksessa on pakko päästä aivan oven eteen. Bussipysäkillä palellaan mieluummin paikallaan vaikka vartti, kun kävellään kymmenen minuuttia. Lapset jumittavat mieluummin läppärillä kuin leikkivät pihalla ja paitsi että vanhemmat siitä marmattavat, he myös itse näyttävät lapsille huonoa esimerkkiä siitä, miten arjen aktiivisuutta vältetään kaikin keinoin. Jokainen tietää, että pitäisi paitsi hyötyliikkua, tulisi myös urheilla itsensä hikeen ja hengästymiseen. Miksi se on sitten niin vaikeaa?
Erilaisten vaivojen lisäksi syitä liikkumattomuuteen lienee monia, mutta väitän, että suurin osa niistä on henkisiä. Toki elämäntilannekin vaikuttaa. Yksi hyvä ystäväni on totaaliyksinhuoltaja, jolla on haastavat työajat. Jokainen jumppahetki tulee suunnitella tarkkaan, mutta silti hän siinä onnistuu. Uskon, että pohjimmiltaan meitä vaivaa saamattomuus, laiskuus, kärsimättömyys, pelko, häpeä, huono itsetunto, ajankäytön hallitsemattomuus, viitsimättömyys, mukavuudenhalu, väsymys, stressi ja motivaationpuute. Tässä eräitä mainitakseni.
Totta on, että motivaation on tultava itsestä. Jos liikkuu siksi, että lääkäri käskee tai puoliso painostaa, voi olla varma, että liikkumisella ei ole tulevaisuutta. Sekään ei riitä motivaattoriksi, että farkkujen nappi ei suostu enää kiinni. Moni ei tunnu välittävän, vaikka liikunnalla voisi ehkäistä tai hidastaa monia terveydellisiä haittoja aina muistisairauksista keskivartalolihavuuteen. Motivaation onkin tultava omista toiveista ja ennen kaikkea omasta tahtotilasta. Liikun, koska haluan sitä itse. Liikun, koska haluan voida paremmin. Toki pakko tai jonkun toisen painostus voi tuntua aluksi riittävältä motivaattorilta, mutta kauaa se ei kestä. Toinen asia, mitä ihminen miettii liikaa, on se, mitä muut ajattelevat. Salille tai ohjatulle ryhmäliikuntatunnille ei uskalleta ensikertalaisena tulla, koska pelätään, että konkarit nauravat tai tuijottavat, jos tekee jotain “väärin” tai hassusti. Ja tämä on monen suusta kuultu totuus, eikä vain mitään yläasteikäisten epävarmuutta, vaan ihan oikeasti aikuinen ihminen voi hävetä itseään ja olemattomia taitojaan. Ujostellaan sitä, miltä itse näyttää, kun liikkuu ja onko olo kuin norsulla posliinikaupassa. Niin turhaa! Itse kysyn ennen jokaista ohjaamaani tuntia oli laji mikä tahansa, että onko paikalla ensikertalaisia. Pidän myös heistä mahdollisuuksieni mukaan hyvin huolta läpi tunnin, toki ilman, että tulee mitään silmätikkufiilistä. Kannustan mielelläni ekakertalaisia tulemaan esimerkiksi sisäpyöräilemään tai pumppitunnille. Sekaan vain! Jokainen on aloittanut joskus, ohjaaja on juurikin paikalla neuvomassa ja kertomassa, mitä tehdään. Kärsimättömyys taas näkyy monesti siinä, että esimerkiksi laihduttajalla tuloksia pitäisi tulla heti eikä vasta ensi kuussa. Motivaatio tahtoo lopahtaa, kun parin ekan treenin jälkeen vaaka ei näytäkään vielä vähemmän. Silloin on hyvä muistaa, että eivät ne kilot viikossa ole kroppaan kertyneetkään. Sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä tarvitaan ja myös epämukavuutta on pakko kestää. Yksi suurimmista tekosyistä kuitenkin lienee tuo, että minulla ei ole aikaa. Aikaa on kuitenkin facebookiin, työhön, telkkariin, shoppailuun, kaikkeen muuhun sitä löytyy. Kyllä aikaa löytyy liikunnallekin, se on varma. Jos liikkuu päivässä puoli tuntia, jäljelle jää vielä 23,5 tuntia kaikkeen muuhun!
Kun alkaa liikkua, tulee olla kärsivällinen. Joku tavoittaa jo ensimmäisellä kerralla sen ihanan kehossa pulppuavan endorfiinihumalan, joka saa pakahtumaan onnellisuudesta. Joku toinen tavoittaa sen tunteen vasta myöhemmin, olemme erilaisia. Suosittelen kuitenkin, että hikoilet ja hengästyt monta kertaa viikossa, vaikka se aluksi tuntuisi vastenmieliseltä ja väsyttävältä. Jos väsyttää, liiku silti (toki omaa kehoa kuunnellen). Riittävän unen lisäksi liikunta virkistää minua enemmän kuin yksikään kahvikuppi tai sohvannurkassa vietetty tunti. Vaikka jumppasaliin menisi kuinka ryytynyt ohjaaja, sieltä lähtee aivan eri tyyppi pois. Hikoilulla ja hengästymisellä on myös jotenkin uskomaton, puhdistava vaikutus, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kuona sekä kropasta että mielestä katoaa kunnon liikuntasessarien aikana. Toimii!
Olen niin monta kertaa nähnyt sen, miten liikkumaton ihminen puhkeaa liikunnan myötä täyteen loistoonsa. Entisestä apeasta, epävarmasta ja itsetuntokriisejä potevasta sohvaperunasta voi jo muutamissa viikoissa alkaa kuoriutua ihan eri ihminen.
Liikunnan iloa kaikille! Ja sinä, joka et ole toviin liikkunut, sinua tsemppaan erityisesti. You can do it!
Minä ja kollegani Sami Bodypump-tunnin jälkeen. Oi sitä liikunnan energiaa ja iloa!
Satuin löytämään antikvariaatista pitkään etsimäni klassikkokirjan Kohti terveyttä (Wsoy). Vuonna 1983 julkaistussa kirjassa professori Antti Arstila esittelee vinkkejä päivittäisen elämän kohentamiseksi ja valaa ihmisiin rohkeutta käyttää tervettä talonpoikaisjärkeä sairauksien hoidossa.
Arstilan kaltaiset valtavirrasta irtautuneet “radikaalit” lääkärit ovat tehneet pitkän päivätyön tuodessaan ihmisten tietoisuuteen pehmeämpiä hoitomuotoja perinteisen koululääketieteen rinnalle ja vaihtoehdoksi.
Arstila oli Suomen ensimmäinen solubiologian professori. Hän vastusti lääketieteen medikalisoitumista ja teknisyyttä ja kehitti vastapainoksi “bioterapian”, jossa ihminen käyttää omia puolustusjärjestelmiään. Menetelmään kuuluivat antioksidantti- ja vitamiinihoidot.
Arstilan stressiä käsittelevät ajatukset ovat tänään vähintään yhtä ajankohtaisia kuin kirjan julkaisuhetkellä 30 vuotta sitten. Kiinnostava on myös taulukko, jossa on listattu ja pisteytetty stressiä aiheuttavia elämäntilanteita. Syvää inhimillisyyttä listaan tuo tieto siitä, että marraskuussa 2012 kuolleen professori Arstilan viimeisiä vuosia leimasivat sairaus ja ilmeisesti oman pojan menetyksestä seurannut masennus. (Lähde: Helsingin Sanomienmuistokirjoitus)
Seuraavassa katkelma kirjasta Kohti terveyttä:
Työnteon, henkisen ja ruumiillisen ponnistelun aiheuttama stressi on luonnollista ja tervettä. Niiden johdosta elimistömme käynnistyy kuin taisteluun. Lihasvoima lisääntyy, sydämen syke kiihtyy, samoin hengitys, veri siirtyy sisäelimistä lihaksiin, sulkijalihakset jännittyvät. Kun stressitilanne menee ohi, elimistömme palaa rentoutuneeseen tilaan – tai ainakin sen pitäisi.
Ongelma syntyy juuri siitä, että stressitilanteet pitkistyvät tai toistuvat liian tiheästi. Seurauksena on joukko psyykkisiä ja fyysisiä merkkejä. Niska- ja hartialihakset ovat jännittyneet ja niitä särkee, ruuansulatus toimii huonosti ja epäsäännöllisesti: välillä on ripulia, välillä ummetusta. Verenpaine kohoaa ja saattaa jäädä pysyvästikin koholle, illalla on väsymyksestä huolimatta vaikea nukahtaa. Aamuyöstä herääminen ja työasioiden miettiminen onkin jo täysin selvä stressaantuneisuuden merkki.
Seuraavaan taulukkoon on otettu esimerkkejä stressiä aiheuttavista asioista. Niiden voimakkuus on arvioitu siten, että suurin mahdollinen pistemäärä on sata ja pienin nolla.
aviopuolison kuolema 100
avioero 73
asumusero 65
vankeustuomio 63
läheisen perheenjäsenen kuolema 63
oma sairaus tai vamma 53
avioituminen 50
työpaikasta erottaminen 47
riita aviopuolison kanssa 45
eläkkeelle jääminen 45
raskaus 40
seksiongelmat 39
lapsen syntymä perheeseen 39
vaikeudet liikeasioissa 39
muutokset taloudellisessa tilanteessa 38
läheisen ystävän kuolema 37
suuren lainan lyhennys 31
vastuun lisääntyminen työssä 29
tyttären tai pojan muutto pois kotoa 29
vaikeudet lähisukulaisten kanssa 29
huomattava henkilökohtainen saavutus 28
koulun alkaminen tai loppuminen 26
asuinpaikan vaihdos 20
muutos syöntitottumuksissa 15
loma 13
joulu 12
Kirjasta: Antti ArstilaKohti terveyttä – Bioterapiaa kaikille (Wsoy 1983)
Mietipä tilannetta. Perhe herää herätyskelloon, alkaa tohina ja toiminta. Tekeminen, valmistautuminen ja käskyjen vyöry valtaa kodin ilmapiirin. Syödään valmismurot ja tankataan sokerimehut päälle. Autoon ja päivän toimintoihin, on se sitten koulu, työ tai lastentarha. Lapsi, jonka turva ja luotto on täysin vanhempien käsissä, muodostaa tästä maailmankuvaansa jokainen hetki.
Toinen tilanne. Herätään riittävästi levänneenä, ehkä jopa ilman ulkoista herätystä. Ennen tekemistä muistetaan toisia, halataan, pörrötetään päätä, ollaan lähellä, kerrotaan muutenkin, kuin sanoilla kuinka tärkeitä perheenjäsenet ovat. Tehdään samat aamutoimet, keskittyen yhteen asiaan kerralla, antaen lapselle mallin keskittymisestä, kiireettömyydestä, asioiden tärkeydestä. Syödään aamiainen, joka ruokkii lapsen soluja, antaen hänelle fyysiset valmiudet kohdata ulkoinen maailma, muutenkin kuin ravinteiden muodossa. Yhdessä nauttien mahdollisuuksien mukaan. Autoon, tai lapsen luontaisella tavalla liikenteeseen, kävellen, kehoaan liikuttaen. Vaikkei se aina mahdollista olekaan, eikä tarvitsekaan olla, mutta se ei poista meidän ihmisen luontaista mekenismiamme, liikettä ja sen tärkeyttä.
Päivä jatkuu kahdessa eri tarinassamme. Toisessa tapauksessa lapsi on saanut kosketusta ja huolenpitoa osakseen, toisessa vähemmän, hieman eri tavalla ilmennettynä, vaikka tarkoitusperä luultavasti rakastavainen onkin. Lapsi, kuten myös aikuisetkin lukevat ärsykkeitä monesti eri tavalla, kuin meidän päässämme kuvittelemme niitä tekevämme. Kosketus luo erilaisen päivän, kuin koskemattomuus, niin isoilla, kuin pienemmilläkin. Kehomme huutaa ravitsemista, niin fyysisesti, mentaalisesti, kuin henkisestikin.
Fyysinen läheisyys ja terveys?
Oksitosiini on kehossa veren kautta välittyvä hormonia ja hermojärjestelmän välittäjäaine, jolla on huomattu olevan ihmistä rauhoittava ja rentouttava vaikutus. Se vahvistaa kiintymyssuhdetta voimakkaasti molemmilla sukupuolilla, sekä lapsilla että aikuisilla. Fyysinen kontakti ja toisen ihmisen lähellä olo aktivoi oksitosiinin vapautumista kehoomme. Esimerkiksi äidin ja lapsen välillä on suuri oksitosiinipitoisuus synnytyksen ja imetyksen aikana.
Kun kehossa on oksitosiinia ja oma luontainen rentoutusjärjestelmä toimii niin;
Unenlaatu parenee
Luottamus lisääntyy ihmisten välillä
Kivut vähenevät
Mieli on rauhallisempi, vähemmän agressiviisuutta
Oppimiskyky on parempi
Kasvamme ja uudistumme, niin fyysisesti, kuin henkisestikin
Empatia ja positiivinen sosiaalisuus lisääntyy, olemme yhteistyökykyisempiä
Kosketus ja läheisyys lienevät parhaimpia keinoja saavuttaa turvallinen olotila ja ympäristö, jossa voimme kasvaa ja kehittyä.
Ja tässä on vasta yksi sen vaikuttavista mekanismeista, taustalla löytyy varmasti kymmeniä, ellei satoja vaikutuksia, joita elämme elämässämme todeksi.
Yhteiskuntamme vaatimukset ovat hyvin pitkälle keskittyneitä koulutukseen, työntekoon ja varallisuuden hankkimiseen. Tässä pyörässä helposti unohtuu olennainen, mielestäni se tarkoittaa elämän elämistä rakkaiden ihmisten kanssa. Mikä on sen vaikutus, kun istutamme lapsia ympäri vuorokautta täysin luonnottomassa ympäristössä, keinovalaistuksessa, luonnottomissa asennoissa (istuminen), pyrkien tukahduttamaan kaikki luontaiset tunteet. Älä itke, älä puhu, älä liiku, älä naura, toisin sanoen, älä ole ihminen, ole robotti. Aika haastavaa lapselle, jonka luontainen olemus on vielä hyvin käsin kosketeltavissa. Tähän kun vielä lisätään koskemattomuus, omien tunteidemme tukahduttaminen ja ravitsemus, joka ei tue kehoamme sen vaatimalla tavalla, on aikamoinen soppa käsissämme.
Me voimme valita. Me voimme valita, minkä vaikutuksen annamme, minkä jäljen jätämme. Joko lapsiimme tai lähiympäristöömme, jossa elämme. Me voimme valita rakkauden ja läheisyyden, tai vihan ja kylmyyden. Se mitä itse olemme kokeneet asuu meissä, usein sitä ilmennämme, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Voit myös valita toisin, menneisyytesi ei tarvitse täysin määrittää sinua. Polkumme ei välttämättä ole aina mieluisa ja helppo, mutta se on ainakin todellista elämää jokaisessa värin kukoistuksessaan. Ruokitaan, ravitaan itseämme ja toisiamme, jokaisella tasolla, unohtamatta fyysistä tai henkistä puoltamme. Lapset, aikuiset ja kaikki siltä väliltä, yhtä ja samaa olemme kaikki, arvokkaita yksilöitä yhteisömme keskelle. Kiitos, että välität. Kosketa kun kykenet.
Suttuinen syysilta ja valtakunnassa kaikki päin prinkkalaa. Sataa, tuulee on pimeää ja asioita hoitaa kaiken maailman tohelot.
Ostetaan katottomia bemareita ja levitellään myrkkyjä. Eikä kukaan ota vastuuta syrjäytyvistä nuorista, terveydenhuollon saattamisesta jaloilleen, koulukiusaamisen lopettamisesta, nuorten työnsaantimahdollisuuksista, vanhustenhoidon parantamisesta, työllisyyden lisäämisestä, aikuisten tukemisesta, etteivät pahoinpitelisi lapsiaan ja vielä perhana … vaikka mistä.
Kyllä noita umpisurkeassa tilassa olevia, parannettavia ja huolehdittavia asioita riittää. Tuon pimeyden lisäksi. Siis asioita, joiden pitäisi aikuisten oikeasti olla paljon nykyistä paremmalla tasolla. Onko meillä edes toivoa?
Katson ulos, kun tuuli pieksee pisaroita parvekkeelle. Saattaa olla, kenties, mahdollisesti tai ainakin toivottavasti. Siis, jämäkästi – ehkä. Onhan meillä valtakunnassa isosti monta ihmistä viisastelemassa noiden asioiden ympärillä. Sitten tietysti sopii kysyä, miksi “ehkä”, eikä “kyllä”. Onko niin, että vastuulliset eivät tee parastaan? Ainakin minä teen parhaani omissa töissäni ja elämässäni muutoinkin. Niinkuin nyt puuliiterin täyttäminen kuivilla polttopuilla. On, mitä käyttää.
Mietin, lienekö maailma rakennettu niin, että lusmut, huithapelit ja ahnehtivat töheröt osaavat aina hakeutua tehtäviin, joissa pitäisi vastata tärkeistä asioista. Tulevat kohtuuttoman palkan perässä. Kuitenkin yrittävät päästä helpolla ja vähät välittävät ihmisten kärsimyksistä. Eivät hoida hommiaan kunnolla. Minä sentään raadan kunnon työssä ja saan siitä vain niukasti parempaa, kuin nimellistä korvausta.
Kävelen ympäri olohuonetta ja päättelen, että keskeinen kysymys olisi se, että ihmiset saataisiin vastaamaan siitä, mistä heille vastuu kuuluu? Vaan kun näin ei näytä olevan. Kansanedustajat, ministerit, pääjohtajat ja muut mahtikenkäiset eivät tunnu edes tiedostavat mistä heidän tulisi olla vastuussa? Ah – perhana – tämä alkaa tuntua ahdistavalta.
Eihän tavallisella tallaajalla ole osaa eikä arpaa noiden suuren asioiden hoitamisessa. Suomen velkaantumisesta, työllisyydestä, kilpailukyvystä maailmanmarkkinoilla? Vaikka ostaisin pelkästään suomalaisia tuotteita, minun ostoillani tuskin yhtään työpaikkaa syntyisi. Kyllä valtiovallan tulisi huolehtia suomen kilpailukyvystä. Miksi Oy Suomi Ab ei sitten hoida asiaansa. Taidan tarvita ulkoilmaa – kastumisen uhallakin.
Tuntuu sen verta hankalalta, että päätän vastentahtoisesti ottaa “neuvoa antavat”. Tästä sotkusta ei muutoin saa selvää. Laitan saappaat jalkaani ja kävelen puuliiteriin. Taskulampun valossa istahdan hakkuutukille. Sitten etsin siistin, koivuklapin – sellaisen valkopintaisen ja lyön sillä itseäni päähän. Hellän tämäkästi. Hetkeksi pimeys sakenee entisestään, mutta pudonneen taskulampun valo tulee takaisin näköpiiriini. Siinä se lamppu lojuu lattialla roskan seassa ja näyttää suoraa minua. Ääneti se sanoo, “sinä se olet osaltasi vastuullinen – kaikesta”. Helvata, viisastelija – astun lampun päälle – mutta ei – ei se ymmärrä edes hajota. Taitaa olla metallikuorinen.
Kuhmu päässä kompuroin sisälle ja laitan CD:n soimaan. Vaan vaimo ei pidä musiikista ja saan ohjeen “laita jotain ihan muuta”. Silloin taskulappu tipahtaa taas lattialle. Jotenkin tulkitsen sen niin, että mun pitäisi ajatella “jotain ihan muuta”. Siis vaikkapa kääntää asia ylösalaisin. Mitä se voisi olla? Nyt soi kuulemma parempi musiikki ja ehkä se auttoi ajatusta kääntymään muotoon “miten minä voin saada kaiken paremmaksi”.
No, miten tuo olisi, jos kaiken kääntäisi nurinperin. Millaisen vahingon aiheuttaisin, jos keskittyisin asioihin, joihin itse voin vaikuttaa ja jättäisin muiden tekemisten ja tekemättä jättämisten osoittelun vähemmälle? Kuinka suuri vaara olisi se, että keskittyisin kannustamaan sen sijaan, että etsin virheitä tai väärin sammutettuja tulipaloja? Paljonko pahaa saisin aikaan sillä, että ajattelisin myötätuntoisesti vaikeita päätöksiä tekeviä sen sijaan että epäilen heidän motiivejaan?
Ja vielä lopuksi. Kuinka paljon hirveämmäksi oma elämäni mahtaisi muuttua, jos uskoisin, että jokainen yrittää tehdä oman työnsä yhtä hyvin kuin minäkin. Kantaisinko minä vastuuni kaikesta parhaiten huolehtimalla siitä, että keskityn siihen, mitä itse teen – tai jätän tietoisesti tekemättä. Sillä minähän yritän aina parhaani.
Terveen elämän puolesta on sarja, jossa esitellään laadukkaita luontaistuotteita. Omaan elämäntilanteeseen oikein valitut ravintolisät tukevat kehoa ja mieltä matkallasi kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Sarjan kustantaa Biomed Oy ja asiantuntijana toimii fytonomi Birgit Stenroos.
Greipinsiemenöljy nostaa immuniteettia tehokkaasti. Se sisältää proantosyanidiineja, joka on fenolisten aineiden ryhmä, ja joilla tiedetään olevan monia hyviä terveysvaikutuksia. Proantosyanidiinit mm. estävät ja hillitsevät rappeutumissairauksia, hillitsevät tulehdus- ja allergiareaktioita, estävät histamiinireaktioita hilliten kutinaa, ehkäisevät iensairauksia ja syöpää. Greipinsiemenöljy sisältää myös mm. bioflavonoideja ja glykosidejä.
Greipinsiemenöljyn on todettu hillitsevän useiden hiivojen, bakteerien, virusten ja sienien kasvua. Sen on todettu estävän mm. Escherichia colin, Candida albicansin, Klebsiella pneumoniaen ja Salmonella enterican kasvua. Koska se hillitsee pieneliöiden kasvua, sitä on käytetty suoliston hoidossa mm. ärtyvän suolen oireyhtymässä. Greipinsiemenuutteella on jopa mahahaavan syntyä estäviä vaikutuksia. Koska greippiöljy puhdistaa kehoa, sitä voi käyttää myös puhdistuskuurina.
Greipinsiemenöljyä käytetään yleisesti esimerkiksi flunssan torjunnassa, vatsatauteihin, suolistohiivan häätämiseen, suusammaksen hoitoon ja erilaisiin tulehdustiloihin kuten poskiontelotulehdukset.
Laboratorio-olosuhteissa tehtyjen tutkimusten mukaan greipinsiemenöljyuute on laajakirjoinen, antimikrobinen luonnonantibiootti, joka tehoaa yli 800 mikrobiin ja 100 sieneen. Siitä on löydetty 15 erilaista rohtomolekyyliä, joista osa on hyvin tehokkaita antioksidantteja, jotka estävät vapaiden radikaalien haitallisia vaikutuksia tehokkaasti. Greipinsiemenuutte tehostaa C-vitamiinin vaikutuksia ja sillä on tukikudoksia vahvistavia vaikutuksia.
Biomedin greippiöljytippoihin on käytetty koko hedelmää, eli siinä on siemenöljyä, hedelmälihaa ja kuorta. Sen toimintaperiaatteena on se, että sen aktiiviset rohdoskomponentit tuhoavat haitallisten mikrobien soluliman kalvostoja. Tällöin aminohappojen imeytyminen estyy ja mikrobien solunsisäiset kevyet molekyylit vuotavat ulos. Näin haitalliset pieneliöt kuolevat ja hyvät probioottiset bakteerit saavat lisää elintilaa.
Biomedin Greipinsiemenöljy on ravintolisä ja turvallinen myös lapsille, mutta alle 6-vuotiaiden annostuksesta kannattaa konsultoida lääkäriä tai hoitavaa terapeuttia. Yliannostusvaaraa ei ole. Greippihedelmän öljyuute saattaa pitkäaikaisessa käytössä estää hyödyllisten maitohappobakteerien kasvua suolistossa, joten kannattaa ottaa maitohappobakteereita greippiöljykuurin aikana.
Käyttövinkkejä:
Sisäisesti vastustuskyvyn nostoon, tukkoiseen oloon, hengitysteiden puhdistamiseen ja hyvien bakteerikantojen ylläpitoon 10–15 tippaa veden kera 3 kertaa päivässä pieneen määrään vettä.
Suuhuuhteluun 15 tippaa pieneen määrään vettä, purskutellaan ja pidetään suussa muutama minuutti. Toistetaan useita kertoja päivässä
Kurkkukipuun ja suusammaksen hoitoon 10 tippaa 1–2 kertaa päivässä, pidetään suussa ennen nielemistä.
Nenähuuhtelukannuun voi laittaa 10 tippaa pieneen määrään vettä.
Korvatulehduksissa 1 tippa pumpulitukkoon, jonka voi laittaa korvakäytävään ja pitää paikoillaan noin tunnin ajan.
Emätinhuuhteluun 5 tippaa pieneen vesimäärään tai kostutettuun pumpuliin.
Ulkoisesti suoraan esim. kynsiongelmakohtaan muutama tippa.
Biomed Oy on vuodesta 1982 alkaen kehittänyt ja valmistanut ravitsemushoitoihin soveltuvia ravintolisiä ja erikoisvalmisteita. Biomedin toimintaperiaatteena on pitkäjänteinen yhteistyö eri tutkimuslaitosten, yliopistojen ja käytännön lääkäreiden kanssa sekä eri alojen tietotaidon hyödyntäminen tuotteiden kehittämisessä.
Ennen kuin poika oppi kävelemään, hän istui usein kiven nokassa katselemassa taivaalle. Varpusia, lokkeja, variksia., kurkia. Poika katseli lintujen liitoa ja leikkiä ilmassa. Hän nauroi, kun lintu kaarsi komeasti vasten poutapivistä taivasta. Nauru oli niin valloittavaa, vapauttavaa, että joskus näytti siltä, että poika – tai ainakin jokin osa hänestä – nousisi ilmaan sen mukana.
Kouluikäisenä poika oppi käyttämään sahaa ja puukkoa. Joskus iltaisin, ennen nukahtamistaan, hän kyseli äidiltään, miten ompelukone toimii. Ja äiti kertoi. Poika vaati samaa seuraavana iltana ja taas seuraavana. Niin kauan kunnes hän oli varma, että muistaisi ja osaisi kaiken.
Vuosien ja vuosien ajan, kun poika tuli koulusta, hän piirsi suunnitelmia ja nikkaroi, sahasi. Hän ompeli jo kuin vanha tekijä. Jokainen päivä vei häntä lähemmäksi suurinta unelmaansa: jonain päivänä hän vielä aikoisi lentää – itse tehdyillä siivillä.
Kun poika oli 15-vuotias, äiti kysyi häneltä, mitä poika oli kaikki nämä vuodet ommellut. Äiti oli kyllä huomannut, että ompelukonetta oli käytetty. Valkoista lankaa oli kulunut monta rullaa. Poika empi. Hän olisi halunnut pitää salaisuuden siihen saakka, kunnes olisi pyytänyt koko perheen ihailemaan, kuinka hän lentäisi.
Vuosien varrella poika oli nähnyt unta liidoista ja tuulen kannattelusta. Noissa unissa hänen naurunsa oli nostattanut ilmaan yhä korkeammalle ja ilma oli ottanut siipien alle. Kesäisinä päivinä uimarannalla, kun muut lapset polskivat vedessä, poika istui kuumalla kalliolla ja matkasi mielessään merilokkien mukana. Hän toivoi, ettei olisi syntynyt ihmiseksi. Iltaisin hän rukoili, että pääsisi vapauteen. Syksyisin hän katseli taivaalle haikeana, tuolloin hän itki.
Poika kuitenkin oli rehellinen poika. Hän kertoi äidilleen unelmastaan. Saadessaan jakaa suuren, suuren salaisuuden, pojan silmät tuikkivat, hän nauroi ja tunsi lähtevänsä lentoon – enää vain siivet puuttuisivat, että tuuli saisi tehdä tehtävänsä.
Ihminen ei voi lentää, äiti sanoi pojalleen, ihminen ei voi lentää. Äiti piti suunnitelmaa järjettömänä ja vaarallisena. Hän päätti piilottaa ompelukoneen. Siipien osia äiti ei kuitenkaan koskaan löytänyt, ne poika oli piilottanut niin hyvin.
Aikuisuuden kynnykselle asti poika piirsi suunnitelmia ruutupaperille kynttilänvalossa, kun muut nukkuivat. Siipiä hän ei enää uskaltanut rakentaa, ettei jäisi kiinni.
Kului vuosikymmeniä. Mieheksi kasvanut poika näki aina välillä unta lennoista, liidoista. Aamulla hän naurahti ilottomasti pojanklopin hullunkuriselle unelmalle. Mitä hullutuksia, hulluuksia, järjettömyyttä, tyhmyyttä. Enää hän ei nauranut, ei ollut nauranut puoleen ihmisikään.
Eräänä aurinkoisena kevätpäivänä poika näki ensimmäisten muuttolintujen palaavan. Hän tuijotti ikkunasta kohdistamatta katsettaan mihinkään, kun puhelin soi. Lääkäri soitti. Syöpä. Elinaikaa olisi muutama viikko, jos sitäkään.
Poika palasi ikkunan eteen. Kaksi viikkoa. Se ei olisi paljon. Samassa hänen katseensa terävöityi. Hän alkoi nähdä kirkkaasti. Hän näki taivaalla lentävät linnut. Hän näki ne aivan selvästi.
Poika käveli keittiöön, siihen kohtaan, jossa aikanaan äiti oli pyytänyt poikaa luopumaan vaarallisesta unelmasta. Poika palasi tuohon hetkeen ja sanoi tuikkivin silmin äidilleen, että aikoo lentää. Hän sanoi äidilleen päättäväisesti, että aikoo toteuttaa unelmansa, koska vain siten hän kokee elävänsä. Rypyt silmäkulmissa puristuivat yhteen ja poika alkoi nauraa, niin syvältä, että hän tunsi nousevansa ilmaan. Siivet, siivet – enää tarvittiin siivet!
Poika juoksi puuliiteriin ja kiipesi parvelle, jossa säilytettiin lautoja. Hän kömpi ahdasta seinän vierusta aivan parven perälle ja otti sieltä sanomalehdillä käärityn paketin. Yksi lehden päiväyksistä oli miltei 50 vuotta vanha. Mutta siivet, ne olivat kuin uudet.
Poika tutki tekemiään piirrustuksia ja laskelmia, ja yhtäkkiä hänestä alkoi tuntua, että poika oli ollut viisas, erittäin viisas poika.
Sinä päivänä kevätaurinko paistoi iltaan saakka. Poika meni sille paikalle, jyrkänteelle, jossa hän oli ajatellut tekevänsä lentonäytöksen perheelleen. Kun hän katsoi jyrkänteeltä alas, hän nauroi niin, että tunsi nousevansa ilmaan – myös kaiku antoi lupauksen kannattelusta. Hän hengitti syvään, levitti siipensä ja kallistui eteenpäin.
..ja hänen vasta pitääkin! Unelmat ja ajatus paremmasta ovat niitä pelastusrenkaita, jotka pitävät pinnalla silloin, kun elämä suistuu raiteiltaan.
Joitain viikkoja sitten katselin Min Morgon -ohjelmasta esikoiskirjailija Mathias Rosenlundin haastattelua ja tovi sitten luin samaisen tyypin haastattelun Hesarista. Rahasta ja ennen kaikkea rahattomuudesta ei tässä maailmassa juuri puhuta edes ystävien kesken, joten minusta on huikeaa, että Rosenlund nosti esiin tämän keskustelun. Käykää ihmeessä lukemassa varmasti monelle arkeen hieman perspektiiviä antava Hesarin juttu. Voin yhtyä Rosenlundiin monessa määrin, koska tiedän, millaista hänen kuvailemansa elämä on, tiedän, miltä tuntuu olla köyhä. Enkä pelkästään ajatuksen tasolla, vaan pystyn myös kehossani yhä fiilistelemään sitä, miltä se tuntuu, kun keskellä yötä herää miettimään raha-asioita, kun ei ole rahaa bussilippuun, kun jääkaapissa on porkkanapussin ja ketsupin lisäksi pelkkä valo ja seuraava liksa on tulossa joskus parin päivän päästä. Toki köyhyys vaikkapa Afrikassa on ihan eri asia kuin meillä hyvinvoivassa Suomessa, mutta silti vähävaraisuus voi täälläkin rassata ja köyhyys tosiaan voi olla aivoja syövä loinen.
Joskus entisessä elämässäni ihmettelin, kun joku sanoi, että hänellä ei ole varaa erota. Muistan vain miettineeni naivisti, että miten niin, onpa outo ajatus. No, voin kertoa, että enää en ihmettele. Sitä ei enää sen jälkeen ihmettele lainkaan, kun on löytänyt itsensä pyytämättä ja yllätyksenä tilanteesta, että yhtäkkiä on täysin yksin maksamassa kahdelle ihmiselle mitoitettua kuusinumeroista asuntolainaa. Ja asuntolainan lisäksi on toki autolaina, eikä autosta voi luopua, koska muuten ei ehdi ajoissa töihin tarhan ja koulun kautta ja päivän päätyttyä samaa reittiä takaisin. Tiedän, mitä se on, kun tekee yksinhuoltajana kahta duunia, päivät on toimittaja, illat jumppamaikka, eivätkä rahat siltikään riitä. Tiedän, miltä tuntuu, kun lapset joutuvat lopettamaan kuviskerhon ja telinevoimistelun yksinkertaisesti siksi, että äidillä nyt ei ole rahaa mihinkään ylimääräiseen. Tiedän, miltä tuntuu häpeillä ja peitellä rahattomuutta. Siinä ei enää katosta roikkuva design-lamppu paljoa kuulkaas lämmitä, kun joutuu jatkuvasti pelkäämään, onko sitä kattoakaan enää kauan pään päällä. Entä mikä on fiilis, kun ystävä kerta toisensa jälkeen pyytää ravintolaan syömään, ja lopulta suuttuu, kun aina kieltäydyn. Koska hän ei voi käsittää, etteikö minulla ole varaa yhteen pikku illalliseen. Miltä se tuntuu, kun itselleen ei enää ostakaan mitään, sillä lapset menevät kaikissa tarpeissa toki aikuisen edelle. Miltä se tuntuu, kun joutuu jännittämään tankkivalon palaessa, että riittääkö bensa vielä yhden päivän, kun se palkka on tulossa vasta huomenna. Miltä se tuntuu, kun kolmekymppisenä joutuu soittamaan äidille että voitko taas lainata rahaa, että netti pysyy päällä ja puhelimet auki. Miltä tuntuu se, kun vihdoin rohkaistuu hakemaan apua ja sitten sinua pyydetäänkin palaamaan asiaan sen jälkeen, kun asunto ja auto ovat myyty. Ohhoh.
Ei tunnu hyvältä, mutta opettaa ihan helvetisti.
Minä seivasin itseni ja lapseni tuosta pari vuotta kestäneestä elämänvaiheesta jota kuinkin vähin henkisin vaurioin, mutta nuo ajat vaikuttavat aineellisesti yhä arkeeni. Kiitollinen olen siitä, että saan olla iloinen vuokranmaksaja ja taloudessani on nykyään toinen, kuluja jakava aikuinen. Mitään ekstraa en kuitenkaan vielä nykytilanteessakaan pysty tekemään tai hankkimaan, mutta en valita, koska kaikki tämä on opettanut minulle niin paljon. Olen oppinut näkemään rahan vain rahana. Se on vain asia, josta oma sisäinen rauhani tai tyytyväisyyteni ei ole enää kiinni. Saatoin muuten silloin olla hullu, kun muutenkin epävarmassa tilanteessa hyppäsin vakipallilta freelanceriksi. No, mieluummin sitten hullu ja onnellinen. Ja hei, paitsi Rosenlundin, myös minun iPhoneni on aivan sirpaleina, sen molemmilta puolilta. Kaverini juuri kysyi taannoin, että mikset sä osta uutta. Ensin ajattelin keksiä jonkun valkoisen valheen, mutta jo joitain viikkoja sitten lakkasin selittelemästä. Ai miksi en osta uutta? No siksi, että mulla ei ole varaa sellaiseen. Myös minä tein Rosenlundin tavoin yhden lapsen lisää, vaikka arvelinkin sen vaikeuttavan jo jossain määrin jo tasaantunutta taloudellista tilannetta entisestään. Hoitovapaan aika olikin aika turmiollinen tässä taloudessa. Sentään tänä syksynä tapahtui jotain poikkeuksellista muutamaan vuoteen: esikoiseni matkusti Berliiniin. Reissu tuntui budjetissani pitkään, selvää oli se, että uutta luuria ei hankita vielä toviin. Silti tahdoin, että lapseni pääsee kokemaan jotain ainutlaatuista.
Paitsi että tämä koko show on opettanut itseäni, myöskin lapseni ovat oppineet sen, että mikään ei ole ilmaista. He osaavat arvostaa rahaa ihan eri tavoin kuin lapset, jotka saavat heti kaiken haluamansa. Rosenlund kertoi antaneensa viimeiset rahansa pojalleen, jotta hän pääsee leffaan ja poika palautti jäljelle jääneet rahat takaisin isälleen. Tuttu tilanne. Omatkin tyttäreni ovat olleet valmiit joustamaan ja kirkkain silmin valehdelleet, että ei tunnu missään, että itse ei pääse, vaikka kaikki muut menevät Linnanmäelle tai shoppailemaan. Muistan myös neljän vuoden takaa sen, kun silloin 8-vuotiaani ihmetteli, että miten me voidaan olla näin köyhiä, kun me ei näytetä siltä ulospäin.
Rosenlund kertoo haastattelussa, että köyhällä ei ole varaa unelmiin. Siitä minä olen täysin päinvastaista mieltä. Mitä huonompi oma tilanteeni oli, sitä enemmän minä unelmoin. Pieniä poikkeuksia, kun tosiaan tuntui siltä, että en päivääkään enää jaksa, lukuun ottamatta jaksoin koko ajan uskoa, että paremmat ajat koittavat. Mitä vähemmän tilillä oli rahaa, sitä isommat olivat unelmani. Eivätkä unelmat ole vieläkään kadonneet mihinkään, vaikka tilanteen palautuminen niin sanotusti normaaliksi tai ainakin keskiluokkaiseksi on hidasta. Härskisti yhä unelmoin mustasta maasturista ja keskustakämpästä, mutta jokin on muuttunut. Enää materialistiset asiat eivät tuo minulle tippaakaan lisää onnellisuutta, en ajattele, että elämä on sitten vasta hyvin. Toki raha ohjaa valintoja, kuten Rosenlundkin kirjoittaa, mutta unelmointi ja niin moni muukin asia ovat onneksi ilmaisia. Kun rahaa on vähän, sitä lakkaa valittamasta pienistä asioista. Sitä oppii olemaan tyytyväinen vähästä. Asiat vain loksahtavat ihan erilaiseen arvojärjestykseen kuin ennen. Entinen minä jopa hieman huvittaa, olenpa minä ollut pinnallinen ja naiivi. Pitkään tosin olin tilanteesta katkera, kateellinen ja vihainen. Sitten huomasin satuttavani siten käyttäytymällä eniten itseäni. Vapauttavaa oli päästää irti noista tunteista. Ja kun on vain vähän, sitä oppii olemaan kiitollinen pienestä, tyyliin siitä, että on katto pään päällä ja saa olla terve, jotka oikeasti ovat isoja ja merkittäviä asioita elämässä! Ja hei, kun sitten pystyy hankkimaan jotain sellaista, joka jolle kulle toiselle on ihan normaali ostos, voi pojat, että sitä on iloinen monta päivää. Heitin tässä juuri valkoiset Converse-tossuni roskiin. Olin käyttänyt ne niin loppuun, että pohjat olivat irti ja vesi alkoi mennä ikävästi sisään kantapohjasta. Aika tehokasta ja ekologistakin, sanoisin! Kaikki liika, turha, ylimääräinen ja minulle epäsopiva ovat jääneet. Ei ole tarvetta, vaikka sitten nyt olisi ehkä paikoin jopa varaakin, ainakin satunnaisesti.
Köyhyys ei saa estää ihmistä unelmoimasta paremmasta. Minä uskon, että kaikki on mahdollista, niin kauan kun mikään ei ole varmaa. Uskon siihen, että asiat voivat muuttua hetkessä. Uskon siihen, että ihmeitä tapahtuu. Vaikka minunkin teki välillä mieli luovuttaa, en antanut periksi. Mitä enemmän asiat menivät persiilleen, sitä enemmän perkelettä minusta löytyi.
Tänään on uusi päivä. Ihanaa alkavaa viikkoa! Tervetuloa myös lueskelemaan kehoon, mieleen, sieluun ja tunteisiin keskittyvää Vastaisku ankeudelle -hyvinvointiblogiani, jonka löydät lisäksi Facebookista ja Twitteristä.
En vieläkään ole lakannut unelmoimasta! Ja mikä parasta, kuvan maisema: ilmainen!
Siitä asti kun ensimmäisen kerran kuulin kerrottavan, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää, olen elämän eri vaiheissa yrittänyt nähdä jonkin taakse. Tavoitellut kokemusta kirjoissa kerrotuista asioista; hengestä, energiasta, enkeleistä, universaalista rakkaudesta, totuudesta, jumalasta ja lukemattomista muista asioista.
Sain kokemuksia, näin näkyjä, olentoja, totuuksia ja ihmeitä. Mitä värikkäämpiä ja ihmeellisempiä ihmeitä, juuri niitä mistä kirjoissakin kerrotaan. Kantaen sisälläni epäilystä. Jostain.
Joitain vuosia sitten luovuin yrittämisestä ja annoin itseni vain katsoa. Haistaa, maistaa, kuulla, nähdä, tuntea, kokea ja aistia.
Henkesi on kaikkialla.
Katson taivasta ja se avautuu. Se sulkee minut sisäänsä, sulautuu minuun, tai minä siihen – onko sillä väliä. Tunnen pilvet kuin oman ihoni. Tunnen ilman, senkin mistä se koostuu – löytämättä sille kuitenkaan sanoja. Tunnen valon ja lämmön. Näen ilmassa, ympärilläni ja sisälläni värejä, valoja, ääniä, aaltoja, tunteita, menneitä, tulevia ja mahdollisia. Kuulen taivaan. Maistan ilman. Aistin sen mitä se kokee. Ja paljon muuta sellaista jolle minulla ei ole sanoja, edes kokemuksen jälkeen.
Olen lukenut tästä monta kertaa ja yrittänyt toistaa sen. Onnistuin toisinaan luomaan huonolaatuista traileria vastaavia jäljennöksiä siitä, mitä joku toinen on kokenut. Sanoista jotka merkitsivät kertojalle jotain, jonka voisin ymmärtää kun olen kokenut sen itse.
Monelle henkisyys on kirjojen sivuilta tai toisen puheesta tallennettua informaatiota. Informaatiota joka voi parhaillaan inspiroida sinua kokemaan itse. Ajatuksia, mielikuvia ja sanoja, joilla voi kuvata, mutta ei koskaan avata omaa henkeä. Henkeä, elämää, joka on arjen ja elämän jokaisessa solussa. Sinun omalla ihollasi, rakkaasi katseessa, myötätuntoisessa teossa, sateen ropinassa, maanantaipäivän väsymyksessä, lapsen naurussa ja itkussa – arjen todellisuudessa.
Henkensä eläminen. On avoimuutta tälle hetkelle. Siihen pysähtymistä, kuolemista ja uudelleensyntymistä. Henkesi kuulemista ja kokemista kehossasi, mielessäsi ja sydämessäsi, tässä ja nyt. Kaikkea sitä mistä kirjat kirjoittavat. Ja jotain aivan muuta. Jotain jonka voi kokea. Yhtyen universaaliin, tai toisinaan tarttuessa tiskiharjaan – avoimesti, tietoisesti ja tuntien.
Se on myös jotain jota et voi avata tai luoda ajatellen. Jotain jota et voi toistaa. Jotain jonka älysi voi selittää, mutta ei täysin tavoittaa. Jotain joka yhtenä päivänä on täyttä taikaa ja toisena päivänä….no, erilaista taikaa. Taikaa joka katoaa samalla hetkellä kun yhteys itseesi.
Jotain jolle voit vain antaa tilaa. Haistamalla, maistamalla, kuulemalla, näkemällä, tuntemalla, kokemalla ja aistimalla.
Oletko joskus huomannut kastelevasi ajatuksillasi naapurin nurmikkoa? Oi, kun se on niin vihreä samalla, kun oma palaa karrelle. Naapurilla on niin paljon hienompi auto ja kiiltäväturkkisempi koirakin.
Kiillotamme usein ajatuksillamme muiden saavutuksia ja ominaisuuksia, joskus jopa kadehdimme. Joka tapauksessa: suuntaamme huomiomme toisten onnistumisiin ja ihanuuksiin. Ne kasvavat maailmassamme jättiäläisiksi, ja kun käännämme katseemme omiin vastaaviin asioihin, ne näyttävät juurikin karrelle palaneelta nurmikolta.
Miksi niin usein kehumme muiden onnistumisia ja mollaamme itseämme? – Koska kiinnitämme toisten tekemisissä ja onnistumisissa huomiota sellaiseen, mitä meillä itsellä ei ole, emmekä siihen, missä itse olemme suurenmoisia. ”Noilla on, mulla ei” -ajattelu tuo väistämättä masentavan tunteen. Eikä tunteen alkuperässä ole mitään muuta todellista kuin ajatus. Pelkkä ajatus.
Kokeillaanpa näin: Ajattele jotain asiaa, joka sinulla on ja josta olet juuri nyt kiitollinen. Kasvata asiaa mielessäsi suuremmaksi ja suuremmaksi, kiitä itseäsi siitä. (Toista tätä aina kuin mahdollista. Koita vaihdella kiitollisuuden kohdettasi niin usein kuin mahdollista.)
Miltä nyt tuntuu? Tuntuu siltä, kuin ruoho olisi saanut vettä. Tuntuu kuin kukoistaisin ja olisin onnistunut.
Meidän kaikkien elämässä on asioita, jotka ovat hyvin ja jotka ovat huonosti. Niiden suhde ja mittakaava vaihtelevat, mutta aina molempia on. Se, mitä yleensä muissa näemme, on onnistumiset ja menestys. Omassa elämässämme meillä on usein tapana katsoa sitä, mitä meillä ei ole tai mikä painaa mieltä.
Olin viime keväänä kuuntelemassa Esa Saarisen Rakkaus-luentoa, josta minulle jäi mieleen seuraava ajatus:
Jos töissä on tapahtunut jotain ikävää ja menemme kotiin, miksi alkaisimme purkaa puolisollemme kokemaamme pahaa reagoimalla ikävään tunteeseen ja maksimoimalla kurjuuttamme sillä? Miksemme sen sijaan ajaisi kukkakaupan kautta, ostaisi ruusua ja menisi kotiin ilahduttamaan puolisoa. Kun puoliso ilahtuu, hyvä lisääntyy ja huono alkaa kutistua.
Miksi keskitämme ajatuskastelun vielä kotonakin työpäivän ongelmiin sen sijaan, että katsoisimme puolisoamme tai muita elämän hyviä asioita ilolla? Miksemme voisi kastella tämän hetken hyvää sen sijaan, että lannottaisimme eilisen pahaa?
Huonommuuden ja pienuuden tunne ei tee hyvää kenellekään. Kurjuuden maksimointi ei tee hyvää kenellekään. Ne polttavat nurtsin karrelle.
Mitä jos heti alkaisit kastella sitä hyvää, mitä olet? Antaisit kaiken huomiosi sille, mitä hyvää sinulla on ja mitä olet jo saanut aikaiseksi. Voisit ylpeänä katsella, miten oma nurmikko alkaa kasvaa ja kukoistaa.
“Kaikkein tärkeintä lapsen kannalta on mielestäni se, että vanhempi itse tiedostaa, ymmärtää ja arvostaa omaa herkkyyttään. Sen myötä kyky tukea lastakin tarkoituksenmukaisella tavalla on huomattavasti parempi.”
Herkät ovat yleensä hyviä vanhempia
Kohtaan vanhempia, jotka pohtivat, kuinka ymmärtää ja tukea erityisherkkää lastaan paremmin. Koska erityinen herkkyys on synnynnäistä, useimmiten ainakin toinen herkän lapsen vanhemmista on itsekin herkkä. He aistivat lapsensa tunteet ja tarpeet helposti. Herkät ovat siksi yleensä erittäin hyviä vanhempia, vaikka oman kuormittumisen säätely voikin aiheuttaa haasteita.
Aihe on hyvin laaja, joten tässä joitakin ajatuksia lasten ja myös meidän aikuisten itsemme herkkyyden tukemisesta. Jokainen vanhempi tuntee oman lapsensa parhaiten ja voi soveltaa ehdotuksia yksilöllisesti.
Lapsen herkkyyden ilmeneminen
Lapsen herkkyyden ymmärtäminen ja vaaliminen on mielestäni ensiarvoista tässä maailmassa, jossa keskimäärin vallalla ovat vielä melko kovat ja tehokkaat arvot.
Lapsen erityisherkkyys voi ilmetä monella tavalla, joista tässä muutamia esimerkkejä: hiljainen sivustaseuraaja, viihtyy yksin, rikas mielikuvitus, taiteelliset lahjat, empaattisuus, aistiherkkyys, tarkka havaintokyky, arkuus ja pelokkuus uusissa tilanteissa ja muutoksissa ja/tai univaikeudet.
Herkkyys itsessään ei ole vika, sairaus tai vamma, vaan noin 20%:lla ihmisistä oleva normaali synnynnäinen hermojärjestelmän ominaisuus. Jokainen erityisherkkä ihminen on ainutlaatuinen ja herkkyys ilmenee yksilöllisesti eri tavoilla ja voimakkuuksilla. Joskus herkkyys liittyy myös diagnosoituihin sairauksiin kuten autismi, asperger tai ADHD.
Vanhempien tehtävä on säädellä ärsykkeiden määrää
Kaikkein tärkeintä lapsen kannalta on mielestäni se, että vanhempi itse tiedostaa, ymmärtää ja arvostaa omaa herkkyyttään. Sen myötä kyky ymmärtää ja tukea lastakin tarkoituksenmukaisella tavalla on huomattavasti parempi.
Vanhempien tehtävä on säädellä lapsen kohtaamien ärsykkeiden määrää mieluiten jo sikiövaiheesta alkaen. Kannattaa seurata erilaisten aistiärsykkeiden, äänten, valojen, hajujen, tapahtumien ja ihmisten vaikutuksia kyseiseen lapseen sekä huolehtia niiden vastapainokssi riittävästä levosta, rauhasta ja hiljaisuudesta.
Turvallisuuden tunnetta ja totuttelua maailman menoon
Lapsella on turvallista yleensä fyysisesti vanhempiensa lähellä ja tutuissa ympäristöissä. Perheyhteys muodostaa lapselle fyysisen ja tunnetason turvapaikan.
Tutut rutiinit ja ympäristöt tukevat herkän lapsen itseluottamuksen ja turvallisuudentunteen kehittymistä. Silti myös totuttaminen maailmaan menoon on olennaisen tärkeää.
Ihmisen hermojärjestelmä kaiken kaikkiaan reagoi vahvimmin uusiin ärsykkeisiin, tilanteisiin, asioihin, ihmisiin, paikkoihin. Toistamisen myötä hermojärjestelmäkin tottuu ja ikään kuin siedättyy ärsykkeille. Näin uusistakin asioista tulee vähitellen tuttuja ja vähemmän kuormittavia.
Lempeää rohkaisua pienin askelin
Tarkoitus on tukea lasta selviytymään ja elämään tässä maailmassa, joten erilaisten asioiden kohtaamisen harjoittelu kannattaa aloittaa – lapselle yksilöllisesti sopivassa mittakaavassa – jo pienestä pitäen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pakkoreipastamista tai liian pelottaviin tilanteisiin altistamista, vaan lempeää ja rohkaisevaa otetta pienin ja sopivin askelin vähitellen ulospäin mukavuusalueilta.
Jos liikaa välttelee ärsykkeitä ja kuormittumista, niin voi joutua tilanteeseen, jossa ei tahdo kestää melkein mitään ärsykkeitä. Tämän ilmiön huomaa erityisen selvästi esimerkiksi hiljaisen retriitin jälkeen, jolloin normaali ihmisten puhe tuntuu jonkin aikaa väkivaltaisen voimakkaalta johtuen siitä, että on monta päivää tottunut hiljaisuuteen. Pikku hiljaa sitä tottuu taas normaaliin äänimaailmaan.
Pienessä mittakaavassa jokainen huomaa sen aamulla, kun pimeän jälkeen valo häikäisee hetken aikaa, kunnes silmä tottuu. Sama pätee suurempiin kokemuksiin, altistamisen kautta tottuu kunhan ärsyke ei ole liian voimakas, koska silloin se voi vahvistaa pelkoa ja ahdistusta.
Paljon lepoa ja palautumista
Erityisherkkä tarvitsee erityisen paljon lepoa eri muodoissaan, vapaa-aikaa ja yksinoloa palautuakseen ärsykekuormasta. Tarpeet ovat hyvin yksilöllisiä, niin kuin herkkyyden ilmenemismuodotkin, joten tietoisesti harjoittelemalla ja kokeilemalla löytyy kullekin lapselle ja aikuiselle sopiva tasapaino.
Katso Helin tulevat koulutukset ja kirja ”Herkkyyden voima – opas omannäköiseen elämään” tästä.
Yleisesti aletaan jo hyväksyä ajatus, että stressi liittyy jollakin tavalla sairauksien syntyyn. Tieto on kuitenkin tähän mennessä ollut hyvin hajanaista ja yleistävää. Monia yhteyksiä ja syy-seuraussuhteita on kuitenkin jo kyetty avaamaan.
Erilaisia oireita, johon stressi on kyetty enemmän tai vähemmän yhdistämään, ovat mm. ruuansulautuselinten oireet, niska-hartiavaivat ja päänsärky, kilpirauhasoireet ja erilaiset sydänsairaudet, vain joitakin mainitakseni. Psykologisten oireiden taustalla oleva stressi on silti aina ollut yleisemmin hyväksyttyä kuin fyysisesti näyttäytyvien oireiden ja sairauksien, vaikkakin tämä jyrkkä kahtiajako psyykkisiin ja somaattisiin sairauksiin on onneksi vähitellen murenemassa.
Kuva: Anja Hietala
Stressi näyttää myös liittyvän länsimaiseen elämäntapaan ja -tyyliin. Stressin tarkoitus ja merkitys on ehkä saattanut muuttua siitä, mikä merkitys stressillä on alun perin ollut. Millaista stressiä on kokenut tuhansia vuosia sitten elänyt luola-ihminen; silloin stressi on liittynyt moniin ulkoisiin, todellisiin elämän ja kuoleman uhkatilanteisiin. Ja millaista stressiä kokee nyky-ihminen; ehkä tyypillisimmin työhön, toimeentuloon ja ihmissuhteisiin liittyviä paineita ja konflikteja, jotka käynnistävät kehomielen stressireaktion ja samalla myös fyysiset ja psyykkiset oireet.
Usein ajatellaan liikaakin yleistäen, että stressi on oireen aiheuttaja. Mutta riittääkö tämä selitys – olisiko olennaisempaa tutkia, selvittää ja tiedostaa, mikä laukaisi stressin? Lähestytään asiaa esimerkin kautta.
Yhden yrityksen työntekijöillä on ollut paljon sairauspoissaoloja. On jatkuvaa flunssakierrettä, päänsärkyjä, alaselkäkipuja, ärtyneen suolen oireyhtymää ja närästysvaivoja. Tässä työpaikassa on ollut jo pitkään hyvin tulehtunut ilmapiiri. On ollut ajoittaista irtisanomisuhkaa, jonka vuoksi myös suhteet esimiehen ja alaisten välillä ovat olleet kireät. On ollut paljon riitatilanteita, joita on ollut vaikea sulattaa. Perinteisen ajattelutavankin kautta voimme jo nähdä, että todennäköisesti työstressi on ainakin yksi tekijä näiden oireiden syntymisessä.
Mutta voisimmeko tutkia tilannetta vieläkin syvällisemmin – jokaisen työntekijän yksilöllisen tunnekokemuksen kautta?
META-Health on uusi terveyden paradigma, joka ymmärtää sekä fyysisesti että psyykkisesti näyttäytyvien oireiden taustan, lähtien liikkeelle siitä, mikä on kullakin ihmisellä yksilöllinen stressin laukaiseva tekijä ja tilanne. META-Healthissa ymmärretään myös se, miksi ja millä tavalla oireet käynnistyvät. Sairausprosessi nähdään kahden päävaiheen, stressi- ja elpymisvaiheen kautta, eli jokaisessa oireessa on aina stressi mukana, joko lievemmin tai voimakkaammin koettuna.
Kun stressin laukaiseva tekijä pystytään avaamaan, ja ihminen tiedostaa oman tapansa reagoida tietyllä, hänelle tyypillisellä tunteella ja elinkudosreaktiolla tiettyihin tilanteisiin ja tapahtumiin, tämä avaa väylän myös tarvittavan muutoksen käynnistymiseen. Kokonaisuutta tiedostetaan ja avataan siis kehon, tunteiden ja uskomusten, henkisyyden ja ympäristön tasoilla.
Tiedostamalla omat ”stressorinsa”, vapauttamalla niihin liittyvät rajoittavat tunteet ja uskomukset ja oppimalla niistä, on siis mahdollista itse vaikuttaa omaan terveyteensä ja hyvinvointiinsa. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa myös sairauksien ennaltaehkäisyä, kun tietoisuus oman kehomielen älykkäästä toiminnasta kasvaa.
