Olen jo vuosia ollut tavattoman kiinnostunut rakkaudesta. Mitä se on? Ja miksi ihmeessä toisen kohtaaminen rakkaudessa on toisinaan niin käsittämättömän vaikeaa? Me kaikki haluamme rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mutta jostain merkillisestä syystä rakkaus, niin ihanaa kuin se onkin, näyttää toisinaan olevan valtavan haastavaa.
Ihminen on siitä merkillinen olento, että sanat ja käsitteet ohjaavat ymmärrystämme. Se, miten sanoitamme maailmaa, ohjaa tapaa, jolla voimme maailman käsittää. Sanat ja käsitteet samaan aikaan tekevät mahdolliseksi että aina rajoittavat ymmärrystämme. Emme koskaan saa todellisuutta sanojen ja käsitteiden vangiksi, pikemminkin olemme itse sanojen ja käsitteiden vankeja. Pakotettuja hyväksymään, miten vähän pystymme ymmärtämään. Miten ymmärryksemme on sanojen ja käsitteiden ohjaamaa.
Tästä syystä on tärkeää, mitä rakkaudesta ajattelemme. Sillä ajatuksemme ohjaavat mahdollisuuksiamme kokea.
Useimmat meistä jakavat ajatuksen, että rakkaus on tunne. Tunne, joka hetkeksi saa itsen, toisen ja koko maailman tuntumaan täydelliseltä. Rakkaus valaisee oman sisäisen maailman, toisen ja kaiken muunkin siinä samalla. Tämä pätee erityisen hyvin rakastumiseen.
Mutta rakkaus on myös rakastamista, kaikkea sitä, mikä seuraa rakastumista. Vasta rakastaminen tuo rakkauteen pitkäkestoisuuden mahdollisuuden.
Rakastaminen on paljon muutakin, kuin ihana tunne. Se on toisen ihmisen kohtaamista vaihtelevissa ja toisinaan ristiriitaisissakin tilanteissa. Kohtaamiset liikuttavat aina. Niin omaa sisäistä maailmaa, kuin myös jotain kahden välillä. Eikä se ole aina mukavaa, tulla liikutetuksi. Paljon helpompaa usein olisi pitäytyä vanhassa, olla tinkimätön, kieltäytyä näkemästä ja kuulemasta, evätä myötätunto ja väittää, että omat reaktiot ovat toisen syytä – siis itsen ulkopuolella. Olisi helpompaa kivettyä. Mutta ne kaikki estävät kohtaamasta. Jollei hyväksy kohtaamisen aiheuttamaa liikettä, ei oikeastaan kohtaa. Kohtaaminen jää potentiaaliksi ja menee rikki.
Rakkaus on paitsi tunne, myös kohtaamista ja pysähtymätön liike. Rakkaus on itsen, toisen ja maailman kohtaamista. Tuo kohtaaminen laittaa aina liikkeelle jotain, rakkaus liikuttaa. Tuo liike ei pysähdy koskaan, sillä kohtaamisissa rakkaus vain syvenee. Jos suostuu siihen.
Niin kauan, kuin etsimme rakkaudesta staattista määränpäätä, olemme eksyksissä. Niin kauan, kuin kuvittelemme rakkauden olevan lopullista pysähtymistä rakkauden tunteeseen, onnen hetkeen, ajan pysäyttämistä onnellisuuteen – niin kauan vain etsimme. Niin kauan meidän täytyy vaihtaa koko ajan, ja etsiä lisää. Uusista paikoista, uusista ihmisistä.
Jos emme huomioi rakkautta koskevissa mielikuvissamme tuota kohtaamista ja kohtaamiseen kuuluvaa liikettä, silloin emme koskaan voi ymmärtää, miksi rakkaus paitsi tuntuu niin ihanalta, on toisinaan myös valtavan haastavaa ja vaikeaa. Silloin emme koskaan voi rakastaa, voimme ainoastaan rakastua uudestaan ja uudestaan – ja sen jälkeen taas jatkaa etsimistä.
Kun kohtaamme toisemme rakkaudessa, se tuntuu paitsi hyvältä, myös liikuttaa aina jotain. Niin sisäisessä todellisuudessamme kuin kahden välillä ja itsemme ulkopuolella laajemminkin. Kun suostumme kohtaamiseen ja liikkeeseen, löydämme sen onnen, jota etsimme. Rakkauden paljaana, ja koko voimassaan.
***
Kirjoitus perustuu osin Keiju Vihreäsalon kirjaan ”Jotta voisin rakastaa – Rakkauden anatomia”. Kirjassa pohditaan, mitä on rakkaus ja tarkastellaan, minkälaiset asiat estävät meitä kohtaamasta toisiamme rakkaudessa. Kirja on ilmestynyt lokakuussa Otavan Hidasta elämää -sarjassa.
Teksti on julkaistu myös HIMA Happiness -sivustolla.
