Oman syntymäpäiväni lähestyminen herätteli pohtimaan syntymän ihmettä syvemmin. Moni asia meissä syntyy ja kuolee joka päivä. Ilman syntymää ei ole kuolemaa – ja usein nämä kaksi ilmiötä lopulta ovatkin hyvin lähellä toisiaan.
Koska olen tässä ja kirjoitan, voin olla syvästi kiitollinen vanhemmilleni elämästä. Jokainen hedelmöittyminen ja syntymä on täydellinen ihme. Sinä ja minä olemme ihmeitä, me kaikki. Elämä kaikkine iloineen ja suruineen, onnistumisineen ja vastoinkäymisineen on varsinainen vuoristorata, jossa välillä ei auta kuin vain koittaa pysyä kyydissä parhain mahdollisin keinoin. Kun välillä olemme toivottomuuden syövereissä kuilun pohjalla, josta on vaikea kavuta ylös, silloin on paradoksaalisesti juuri oikea hetki avautua ihmeille.
On mahdollista sallia sekin, että joudumme pysähtymään sinne pohjalle, vaikka se olisikin yhtä kärsimystä. Nämä pohjalla olemiset ovat nimittäin lopulta niitä, jolloin vanhaa kuolee ja uutta syntyy – jos vain tiedostamme ja sallimme sen tapahtua. Jos emme salli itsellemme kärsimystä ja sen alla olevia muita tunteita, itse asiassa silloin petaamme itsellemme pysyvää paikkaa oman kuilumme pohjalle.
Elämä on liikettä ja kiertokulkua, syntymää ja kuolemaa. Pohjalle jääminen ei ole syntymää eikä kuolemaa, se on välitilaan jäämistä, ja silläkin on oma tarkoituksensa. Jos tunnemme olevamme tällaisessa pysyvässä kärsimyksen, toivottomuuden ja uhriutumisen tilassa, yksi keino liikkeelle lähtemiseen ja luottamukseen on itsensä kohtaaminen, peiliin katsominen.
Usein teemme mitä tahansa välttääksemme kohtaamasta sisällämme olevia ikäviä tai pelottavia tunteita, kuten häpeää, syyllisyyttä tai vihaa. Jos emme voi nähdä ja hyväksyä näitä tunteita osaksi itseämme, projisoimme nämä tunteet johonkin, yleensä muihin ihmisiin. Tämä on juuri sitä, mistä oma kärsimys lopulta syntyy. Kärsimystä eivät aiheuta ne tunteet, joita yritämme eri keinoin vältellä kohtaamasta vaan se, miten itse ajattelemme ja toimimme välttelyn seurauksena.
Jos sinä koet jääneesi toivottomuuden tilaan, oman kuilusi pohjalle ilman selkeää suunnitelmaa, miten jatkat elämääsi, mitä voit tehdä?
Niin kuin edellä kirjoitin, kuilun pohjalla oleminen on sopiva paikka ihmeiden ajattelemiselle. Ihmeitä syntyy joka päivä, näemme niitä ne tai emme. Helppoahan se on uskoa ihmeisiin silloin, kun kaikki on elämässä mallillaan. Ihmeiden ajattelu voi lähteä vaikka siitä, että nimeät kokemasi kärsimyksen ja sen alla olevat aidot tunteesi kaikki ihmeiksi! Koska olet tämänkin hetken ja näiden tunteiden todistaja, OLET IHME.
Olet ihme huolimatta siitä, mitä tunnet tai ajattelet. Olet ihme, koska hengität. Olet ihme, koska aistit elämääsi kaikilla aisteilla. Olet ihmisenä ihme, riippumatta siitä millainen olet. Olet ihme osana yhteisöjä, osana maapalloa ja luontoa.
Kun ajattelet näin, mieti ensin: Minkä osan minusta on aika kuolla nyt, mistä voisin päästää irti?
Voit odottaa vastausta, mutta vaikka se ei heti tulisikaan, tee toinen kysymys: Minkä juuri nyt on aika syntyä, kun koen itseni ja kaikki puoleni ihmeenä?
Ei ole väliä kumman kysymyksen kautta pääset eteenpäin. Vastauksetkaan eivät aina tule totutulla tavalla sanoina, vaan ne voivat tulla hentoina tai vahvoina tuntemuksina kehoon, symbolisina mielikuvina jne. Joka tapauksessa kysymysten ilmaan heittäminen laittaa sisäisen prosessisi liikkeelle, ja auttaa sinua pääsemään takaisin luottamukseen ja elämän virtaan.
Luota prosessiin ja kiitä itseäsi siitä, että uskallat avautua ihmeille ja ihmeelliselle itsellesi!
Artikkelikuva: Anne Toivonen / Instagram: anne_toivonen
Lisätietoja psykofyysisistä terapia- ja ohjauspalveluistani löytyy täältä.
