Seison aamulla kotimme ulko-ovella. Toisella olallani on viulukotelo, toisella painava olkalaukku sisällään n. kilo nuotteja, sekalainen valikoima tehtävälistoja, muistilappuja, läppäri, purkkapussi, suklaalevyn puolikas ym. tuiki tarpeellista. Kiire. Normiaamu.
Survon jalkani metrin mittaisen kenkälusikan avulla kenkiin, joiden nauhat ovat löysälle solmittuna siten, ettei niitä tarvitsisi joka välissä avata ja sitoa. Hapuilen taskuni läpi: avaimet, puhelin, bussikortti, lompakko. Nappaan käteeni puoliksi syödyn sämpylän ja hölkkään hölskyvillä kengilläni sohjossa pysäkille. Ohitan naapurin pojan, joka rahnustaa hiljakseen kohti ala-astetta otsalamppu päässä. Hetken ajan hymyilen näkemälleni. Sitten alan miettiä, kummalla meistä onkaan ajankäyttö hallussa?
Tympäännyttyäni tällaisiin talviaamuihin, kehittelin itselleni mielikuvaharjoituksen. Juuri ennen lähtöäni hidastan vauhtia. Asettelen tarvitsemani esineet toimivaan järjestykseen ovelle siten, että näen ne kerralla. Polvistun kenkieni ääreen ja löysään niiden nauhat. Samalla kun laitan kengät jalkaan, mietin mihin olen menossa, mitä reittiä, keitä tulen tapaamaan, kenet haluaisin tavata, kenen tapaamiseen minun olisi hyvä valmistautua ja miten? Kun solmin nauhoja, mietin mikä olisi parasta mitä voi tänään tapahtua ja miltä tuntuu, kun se on tapahtunut? Toivon tekeväni oikeita valintoja ja avaan itselleni mahdollisuuden pyytää apua ja neuvoja, jos niitä tarvitsen. Hengitän syvään ja lähden liikkeelle tehden samalla havaintoja, mitkä ennakoimistani ajatelmista toteutuvat ja missä kohdissa tapahtuu jotain kiinnostavaa tai erilaista?
Viime aikoina olen leikitellyt myös sellaisilla mielikuvilla, joissa yhdistelen pienten ja suurten kokonaisuuksien positiivisia ominaisuuksia toisiinsa. Jos tavoitteeni olisi vaikkapa kiinnostavan luennon pitäminen suurelle asiantuntijaryhmälle, mitä kvaliteetteja esitykseni tarvitsee onnistuakseen? Jos yksi sellainen kvaliteetti olisi esimerkiksi huolellinen jäsentely, missä kaikissa arkisissa tekemisissäni voin treenata sitä? Mielessäni on kuva upeasta maisemasta ja valtavasta määrästä pieniä saippuakuplia. Jokaisen kuplan pinnasta heijastuu miniatyyrikuva maisemasta. Vaikka ne olisivat näkyvissä vain hetken, niiden heijastus on tarkka kopio suuresta todellisuudesta. Tuomalla suuren ja ehkä etäisenkin tavoitteen osasia omiin arkirutiineihini, liikahdan askel askeleelta lähemmäksi tavoitettani.
kuva: Steve Jurvetson (flickr)
Helposti kuvittelemme, että vasta saavutettuamme tavoitteemme kokonaan, voimme kiinnittyä niihin. Entä jos pilkommekin tavoitteemme jo alkumatkassa osiin ja poimimme osien ominaisuuksista pieniä viipaleita, joita voimme soveltaa erilaisiin arjen askareisiin? Harjoitushan tekee mestarin.
Toisaalta voimme myös miettiä, mitä jo osaamme? Mitkä jo tapahtuneet onnistumiset ovat sukua tavoitteillemme? Mitkä vahvuutemme ovat olennaisia tavoitteen lähestymisessä? Jos olet taitava kuuntelija, kunnioittavan ilmapiirin luoja ja sinulla on tavoitteena onnistuneen luennon pitäminen, saatat olla poikkeuksellisen taitava muokkaamaan suunnittelemasi esityksen sisältöä vastaamaan juuri sen hetkisen kuulijakunnan tarpeita. Osaat tunnistaa vuorovaikutustilanteessa tapahtuvat hienovaraiset muutokset.
Jos tavoitteemme on kohdata ihmisiä oikeasti, voimmeko harjoitella näitä kohtaamisia pienin askelin jo bussipysäkillä, junalaiturilla tai lähikaupan kassajonossa? Perustarpeisiimme kuuluu nähdyksi ja hyväksytyksi tuleminen. Kuinka paljon enemmän todellisia kohtaamisia mahtuu arkipäiviimme, jos uskallamme avata itseämme myös tuttavapiirimme ulkopuolella? Kuinka monta kertaa päivässä on mahdollista tulla nähdyksi ja olla näkijänä?
Askeleiden pituus ja nopeus vaihtuvat, kun juoksukilpailu muuttuu tanssiksi. Mihin sinä valmistelit itsesi tänään liikkeelle lähtiessäsi? Entä minkä musiikin valitsisit tänään oman elämäsi koreografiaan?
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.