Moni meistä kamppailee erilaisten pulmien, toiset isompien ja toiset pienempien, kanssa. Joku on menettänyt läheisensä, joku on tehnyt konkurssin, joku on eronnut, sairastunut, saanut potkut. Joku suree lähimpänsä puolesta. Jokaisella meistä on ne omat, ainutlaatuiset ja henkilökohtaiset vastoinkäymisensä kuin myös ilot ja juhlan aiheet. Ne eivät ole verrattavissa, eikä niitä tarvitsekaan verrata. Minun kokemukseni ovat erilaisia kuin sinun kokemuksesi. En voi tietää, miltä sinusta tuntuu, enkä niin edes väitäkään. Mutta voin kertoa, miltä minusta tuntui melkein seitsemän vuotta sitten ja miltä minusta tuntuu nyt. Se ehkä antaa toivoa sinullekin, joka olet sen tarpeessa.
Pari päivää sitten selailin Wayne W. Dyerin kirjaa Usko mahdollisuuksiisi, joka muuten on ensimmäinen elämäntaitogenren kirja, jonka aikanaan luin ja josta kaikki sitten lähti. Kirja on vuodelta 1990 eikä sitä liene enää kaupassa, kirjastossa varmaankin. Omanikin on jo sopivasti kulahtanut, sivut kellertyneet ja tekstiä alleviivattu – kyllä, alleviivattu. Usein merkitsen kirjoja tuolla tapaa, ja sitten myöhemmin palailen kohtiin, jotka olen lukuvaiheessa kokenut itselleni merkittäviksi. Pari päivää sitten silmiini pisti kohta nimeltä heräämisprosessi. Lainaan heräämisprosessista pätkiä tähän tekstiini, sillä tuo kolahti jo tuolloin kirjan lukiessani vuonna 2008, ja se on kolahtanut aina sen jälkeenkin, erityisesti kun olen huomannut oman edistymiseni ja eteenpäin menemiseni.
Ensimmäinen vaihe: Polkusi alku. Muistat, kun sydämesi oli särkynyt ja sinusta tuntui, ettet pääse koskaan sen yli? Mielesi tuntui toimivan sinua vastaan, koska ajattelit jatkuvasti sitä, kuinka onneton olit juuri sillä hetkellä ja kuinka kauhealta tulevaisuus tuntui. Se oli ehkä kriisi rakkaudessa, avioero, taloudellinen romahdus, jokin sairaus tai onnettomuus, mikä sinulle oli tapahtunut.
Kriisikokemus tekee meidät toimintakyvyttömiksi pitkäksi aikaa. Mielemme on keskittynyt tilanteen onnettomiin puoliin, emmekä pysty toimimaan tehokkaasti. Emme pysty nukkumaan, emme syömään. Emme tiedä, kuinka päästä noiden kauheiden olosuhteiden yli. Käytämme mieltämme keskittyäksemme siihen, mikä on väärin, kuinka tuskallista se on ja kuinka kauheaa se tulee olemaan. Läheistemme neuvot eivät tunnu koskettavan ongelmaamme ja aiheuttavat vihaa ja turhautumista. Emme pysty näkemään tietä ulos kurjuudesta.
Bingo! Omassa tilanteessani voin täysin samastua ihan jokaiseen yllä olevaan sanaan. Tuossa vaiheessa ei tullut pieneen mieleenikään, että ensinnäkään ikinä voisin olla onnellinen, jos nyt koko tilanteesta edes selviäisin. Toiseksi en voinut kuvitella, että kaikista tapahtuneista asioista seuraisi ikinä mitään hyvää. En pystynyt keskittymään muuhun kuin minulle tapahtuneeseen vääryyteen. En edes pyrkinyt etsimään ulostietä, vaan velloin ja mässäilin murheessa. Jälkeenpäin tuntuu jopa siltä, että vähän kuin tahallani ja ylidramaattisesti otin kaiken irti tuosta tilanteesta, negatiivisessa mielessä.
Haluamme vain kieriskellä tuskassa uskoen, että joku tai jokin meidän ulkopuolellamme luo tuon tuskan ja toivoen, että ne ulkoiset asiat muuttuisivat.
Juuri näin! Tuossa vaiheessa en ollut valmis näkemään, miten itse voisin tilanteeseen tai tunnetiloihini vaikuttaa. Toisaalta minulla ei edes ollut työkaluja muuhun kuin tuskassa kieriskelyyn. Hyvä kun tunsin itseäni. Koko ajan toivoin, että asiat palautuisivat ennalleen, vaikka silloin kun ne olivat olleet ennallaan, en muista olleeni erityisen onnellinen. Silti monen asian muuttuminen kertarysäyksellä oli liian pelottavaa, että mieluummin olisin paennut takaisin siihen tuttuun, vaikka sitten välillä vähän turvattomaankin.
Toinen vaihe: Keskikohta. Kun tietoisuus kehittyy, käytämme voimaa luodaksemme maailman ajatuksen avulla paljon korkeammalle tasolle. Katsoessamme taaksepäin, näemme lähes aina sen hyödyn, jonka vaikeudet meille antoivat. Avioero, jonka yli emme uskoneet koskaan pääsevämme, tuntuu olevan parasta, mitä meille on koskaan tapahtunut. Nuoruusiän kriisit, jotka tuntuivat tuolloin olevan elämän ja kuoleman kysymyksiä, tuntuvat nyt luonnolliselta osalta kehitystämme. Kamppailu irti alkoholismista, joka lähes tuhosi elämän, koetaan nyt elämän tärkeimmäksi asiaksi. Vararikon voi nähdä välttämättömänä katalysaattorina. Vakava sairaus voidaan nähdä viestinä tutkia omia arvoja ja hidastaa vauhtia. Jälkiviisaus tarjoaa meille uudet silmät, joilla näemme mahdollisuuden siinä, mitä tapahtui.
Aah, juuri näin, Wayne! Toki kesti muutama vuosi, ennen kuin aloin ymmärtää, että huolimatta kaikista tilanteen aiheuttamista ongelmista (joista tietyt kulkevat vielä tänä päivänä arjessani hankaloittamassa asioita hieman) oikeasti kaikki tapahtunut oli parasta, mitä minulle olisi voinut siinä kohdin käydä. Sen todella syvän vaiheen jälkeen aloin lopulta kiinnostua itsestäni ja tutustua itseeni ihan eri tavoin kuin koskaan aiemmin. En tiedä, olisiko niin tapahtunut ilman tuota rysäystä. Uskon kuitenkin, että ilman noita tapahtumia en olisi tässä juuri nyt, tällaisena kuin olen. Tuska ja kärsimys, joka tuntui silloin niin suurelta, ettei sitä pystynyt edes kohtaamaan, piti jo tuolloin sisällään jotain suurenmoista ja upeaa, jotain hyvin kaunista. Mutta että sen ymmärsin, siinä meni useampi vuosi. Enkä siihen olisi päässyt ikinä ilman tätä työtä, jonka itse olen itseni kanssa tehnyt.
Kolmas vaihe: Puhdas synkronisiteetti. Valaistuksen tien ensimmäinen vaihe on huomata, että jokainen este on mahdollisuus. Pystymme näkemään taivaanrannassa olevat esteet pelkästään ”tapahtumina”, joissa meillä on valinnan mahdollisuus. Tuossa vaiheessa meidän ei tarvitse luoda esteitä tai juuttua kiinni niihin kokeaksemme niiden opetuksen. Negatiiviselta kuulostava este korvautuu neutraalilla sanalla tapahtuma. Kun käytämme ajatusta hyväksi aineellisen maailmamme käsikirjoituksen kirjoittamiseen, olemme päässeet ihanaan vaiheeseen elämässä. Yhteydessä omaan sisäiseen itseen voimme kirjoittaa käsikirjoituksen ulkoiselle itsellemme parhaalla tavalla. Meidän ei tarvitse toistaa traumojamme, sillä olemme jo oppineet niiden kautta. Meillä on valta käyttää omaa mieltämme tehdäksemme nykyhetkestä onnellisen. Tietyn suhteen menetys on kestämätöntä, jos meillä ei ole mitään suhdetta sisäiseen itseemme. Traumat ja esteet ovat todella tapahtumia, joiden avulla voimme ymmärtää, tuntea sisäisen itsemme.
Tähän tekisi mieli jo ihan kirkua, että amen, vaikka valaistumisesta en halua omalla kohdallani puhua missään muodossa, vaan enemmänkin haluan puhua itsetuntemuksen lisääntymisestä ja omaan sisäiseen voimaan uskomaan alkamisesta. Juuri tuossa yllä olevassa vaiheessa koen olevani tällä hetkellä vuonna 2014, ja olen ollut tuossa vaiheessa jo tovin. Mutta koska olen ihminen, toki otan askelia taaksepäin ja minuakin ihan rehellisesti välillä vituttaa, jolloin en jaksa ajatella jälleen yhden epäkohdan arjessani olevan vain jokin neutraali tapahtuma, vaan rehellisesti ajattelen sen olevan hemmetin ärsyttävä takaisku, ja silloin myös usein kysyn, että mitä järkeä on hokea, että kaikki järjestyy, kun nurkan takaa tipahtelee epämiellyttäviä yllätyksiä kerta toisen jälkeen. Silti lopulta palaan siihen ajatukseen, että oikeasti jokainen este on mahdollisuus, ja minä voin valita asenteitani ja vaikuttaa omaan elämääni.
Miksi sitten halusin ottaa tämän teeman esiin? Halusin ottaa sen esiin siksi, että vuonna 2008 todella kuvittelin, että tätä nykyistä päivää ei ehkä näkyisi, koska en uskonut omaan voimaani selvitä eteenpäin kaikista niistä asioista, jotka yksi kerrallaan olivat romahtaneet edessäni ja joiden vuoksi elämäni muuttui niin monella tapaa niin lyhyessä ajassa. En tuolloin edes tiennyt, että minussa itsessäni olisi jokin sisäinen voima, jonka puoleen voisin kääntyä pulmatilanteissa. En osannut hidastaa, rauhoittua tai olla läsnä. Koko tilanne oli vienyt itseluottamukseni, aiheuttanut rutkasti niin aineellisia kuin aineettomiakin ongelmia, velloin kammottavassa surussa ja kärsimyksessä, mutta silti oli pakko jaksaa töissä ja kotona. Kun tilanne 2008 tuntui kestämättömältä, ja ongelmat liian suurilta päästäkseni niiden yli, niin näin vuonna 2014 olen todella kiitollinen kaikesta tapahtuneesta, myös niistä yhä paikoin arkea hankaloittavista epäkohdista, jotka yhä minua kulkevat muistuttamassa elämäni inhottavammasta vuodesta. Halusin ottaa tämän esiin, kun tiedän, että tänäkin päivänä moni tuntee noita yllämainittuja tunteita tai jotain niiden kaltaista, mistä Wayne Dyer kirjoittaa heräämisprosessin ensimmäisessä vaiheessa. Halusin kirjoittaa asiasta siksi, että sinäkin tiedät, ettet sinä ole yksin. Että lopulta elämästä voi tulla onnellista, mutta kukaan ei tule sohvalta hakemaan. Jossain vaiheessa on itse otettava vastuuta omasta hyvinvoinnista, omista ajatuksista, omista tunteista, omista asenteista. Tehdä päätös, että nyt riittää, haluan voida paremmin.
Eli: vaikka tilanne tuntuu kestämättömältä, sietämättömältä, väärältä ja epäreilulta, uskon, että aina lopulta on valoa. Yksin ei kannata jäädä ja ammattiavun peräänkin kannattaa kysellä. Silti on hyvä välillä nipistää itseä ja tunnustella, olisiko aika mennä jo eteenpäin, vai vieläkö jaksaa velloa. Kun se hetki tulee, ettei enää jaksa velloa, sen huomaa. Silloin sitä itse alkaa lopulta tehdä kaikkensa, jotta alkaisi voida paremmin ja kun sille itsetutkiskelun tielle lähtee, loppua ei ole näkyvissä. Ja hyvä niin, koska tämä on matka, ja minä olen kulkija.
Kaikkea hyvää sinulle!
