Onko mahdollista, että ihminen on liian vahva rakastamaan itseään ja toisia ihmisiä? Kuulostaako se epäuskottavalta ja epäloogiselta? Jos uskoo olevansa vahva, eikö silloin nimenomaan ole tyytyväinen itseensä? Eikö meidän ole tarkoituskin olla vahvoja ja pärjääviä?
Elämme maailmanhistoriassa ennennäkemätöntä aikaa: tavallisen ihmisen elämästä ovat poistuneet entiset rajoitukset. Rajoittamattomuuden ajatus antaa meille vapauden illuusion. Tunnemme, että periaatteessa kaikki on meistä itsestämme kiinni, ja jos vain haluamme kovasti ja yritämme vielä enemmän, mikä tahansa on mahdollista.
Huikea rajattomuus ei kuitenkaan ole tuonut pelkästään helpotusta. Kääntöpuolella on kokemus riittämättömyydestä ja hallitsemattomuudesta. Kärsimättöminä ahnehdimme elämää kaikin tavoin. Levottomina riennämme eteenpäin kuin peläten, ettemme ehdi elämämme aikana tehdä ja saada kaikkea sitä, mitä meidän mielestämme tulisi saada.
Kun kaikki on periaatteessa mahdollista ja maailmasta on tullut kaikkien ihmisten elinpiiri, yksilö joutuu painimaan omien rajojensa kanssa. Hän joutuu pohtimaan omia mahdollisuuksiaan, osaamistaan, jaksamistaan, taloudellisia ja terveydellisiä resurssejaan. Ajan kuluminen ja rajallisuus vielä lisäävät huolta. Nykyajan ihmisen paineet poikkeavat selvästi aikaisempien sukupolvien kohtaamista paineista.
Ihminen on paradoksaalinen olento. Tästä johtuen paljon itseltään vaativa ja itsensä vahvaksi tunteva ihminen saattaa todellisuudessa olla pahin vihollisensa. Hän on asettanut itselleen tavoitteita kaikesta mahdollisesta, mitä hänen on saatava elämässään aikaiseksi ja omakseen. Tähän häntä ajavat monet, erityisesti lapsuudessa ja nuoruudessa syntyneet ja opitut mielikuvat, uskomukset ja ulkoisen maailman esimerkit. Ne muokkaavat elämässä onnistuvan ideaali-ihmisen kuvaa, jota hän tavoittelee joko tiedostaen tai tiedostamattaan.
Kaikessa tässä ihmiselle voi käydä ”vanhanaikaisesti”. Hän saattaa elää koko elämänsä niin, ettei se olekaan hänen omansa, vaan elämä, johon hän on ohjautunut saamansa kasvatuksen ja muiden hänelle tarjoamien uskomusten seurauksena. Näin tapahtuu monille meistä. Emme osaa kuunnella sisäistä ääntämme, todellista itseämme, emmekä osaa pitää huolta elämämme tärkeimmästä ihmisestä: itsestämme. Tämä johtuu siitä, ettemme osaa rakastaa riittävästi itseämme emmekä siksi huolehdi itsestämme. Jäämme vieraaksi itsellemme ja sen seurauksena emme myöskään ymmärrä toisiamme.
Mutta miksi kirjoitan itsensä rakastamisesta aikana, jona kaikki näyttävät olevan paljon enemmän kiinnostuneita itsestään kuin toisista ihmisistä ja jona olemme huolissamme narsismin lisääntymisestä? Eikö tällä hetkellä markkinoilla ole tarjolla enemmän kuin kylliksi tuotteita ja palveluja, joilla voimme osoittaa, että välitämme itsestämme ihan valtavasti? Eikö kaikki tämä kerro, että rakastamme itseämme paljon?
Kirjoitan siksi, että heräisimme ymmärtämään, mitä todellinen rakkaus on. Kirjoitin kirjani Rakasta itseäsi, löydä sydämesi viisaus ja voima, koska minusta näyttää, että suomalaiset eivät osaa rakastaa itseään riittävästi. Eivät niin paljon, että yksittäisen ihmisen elämä ja yhteinen elämämme olisi niin hyvää kuin se voisi olla.
Meidän on nähtävä itsemme totuudellisemmin. Meistä suomalaisista löytyy hyvin ristiriitaista tietoa. Toisaalta kansainvälisissä vertailuissa kerrotaan suomalaisten olevan onnellisia, toisaalta meillä syödään valtavasti masennuslääkkeitä. Nuorisomme ja vanhusten elämästä kerrotaan kaikkea muuta kuin onnellisuutta ilmaisevia tutkimustietoja. Nämä ristiriitaiset tiedot muistuttavat meille, että on hyvä pysähtyä pohtimaan, miten me elämme tässä maassa, miten itse voimme ja miten lähimmäisemme voivat. Millaisia me suomalaiset olemme toisiamme kohtaan? Millainen on elämänasenteemme? Mikä on tehnyt meistä tällaisia? Mikä on muokannut asenteitamme ja tavoittelemaamme ihmiskuvaa?
Näkemykseni on, että meistä on tullut kansa, joka on 1990-luvun laman aikana ja sen jälkeen sairastunut vahvuuteen, eikä pysty terveellä tavalla hyväksymään ihmiseen ja ihmiselämään liittyvää haavoittuvuutta ja avuttomuutta. Suomalaisilla on poikkeuksellisen suuri yksinselviämisen tarve. Kulttuurimme ja kasvatusperinteemme ovat saaneet aikaan tiedostamattoman häpeän pelon, joka ohjaa meitä jokaista enemmän kuin arvaammekaan.
Kun rakennamme nykyisessä rajattomuuden maailmassa itsellemme epärealistisen ihmiskäsityksen, viritämme samalla itsellemme ansan. Se on rakkaudettomuuden ansa. Joudumme siihen, koska emme tunne kelpaavamme itsellemme emmekä toisille. Yksinselviämisen eetoksemme saa meidät kohtelemaan itseämme ja toisiamme julmasti. Meidän on herättävä hoitamaan rakkaussuhdetta itseemme. Samalla hoidamme sitä kaikkiin läheisiimme, ja kykymme myötäelämiseen vahvistuu.
Voisiko meissä herätä aito halu rakastaa itseämme? Jospa me voisimme tutustua itseemme niin hyvin, että meistä jokaisesta tulisi itsemme paras ystävä, jolle olisimme lojaaleja ja lempeitä läpi koko ainutkertaisen elämämme. Vain tällainen rakkaus- ja huolenpitosuhde itseen varmistaa hyvän elämän myös toisten ihmisten kanssa.
Hyvä elämä Suomessa edellyttää suuria rakenteellisia ja asenteellisia muutoksia. Ne edellyttävät uskoa ja luottamusta toisiimme ja tulevaisuuteen. Tarvitsemme toisiamme enemmän kuin koskaan, vaikka pyrimme kieltämään sen. Emme hallitse elämää sillä tavoin kuin haluaisimme ja vielä joitakin vuosikymmeniä sitten pystyimme. Rajattomuus ja maailman avoimuus on aiheuttanut, että olemme entistä enemmän riippuvaisia muissa maissa tehtävistä taloudellisista ratkaisuista. Tämä tosiasia meidän on pakko hyväksyä ja opeteltava elämään sen kanssa totuudellisesti. Voimme tehdä vain sen, mikä on kykyjemme rajoissa ja juuri niihin asioihin meidän tulisi yhdessä keskittyä.
Mutta kun teemme päätöksiä ja rakennamme tätä yhteistä maatamme, meidän pitää ymmärtää, että hyvä elämä edellyttää muutakin kuin muodollisesti moitteettomat rakenteet ja tieteellisen osaamisen. On kiinnitettävä aivan eri tavalla huomiota siihen, mitä me tunnemme. Ei riitä, että asiat näyttävät olevan kunnossa, on kysyttävä myös, tuntuvatko ne olevan kunnossa. Jos eivät, mitä silloin puuttuu.
Hyvä elämä edellyttää vahvempaa tietoista rakkauden esiintuomista kuin mitä me tällä hetkellä teemme Suomessa. Me emme kysy päätöksiä tehdessämme: ”Miten rakkaus ilmenee tässä päätöksessä?”
Tarvitsemme enemmän rakkautta henkilökohtaiseen elämäämme, mutta tarvitsemme sitä myös työelämään ja yhteiskunnan toimintaan. Ilman tietoista ja todistettavaa rakkauden sisällyttämistä omiin ja yhteisiin päätöksiimme emme kykene tekemään oman ja yhteisen elämämme kannalta hyviä ratkaisuja. Ilman rakkautta, me emme pysty tekemään päätöksiä, jotka osoittavat sydämen viisautta, joka on ainoa varma tapa edistää hyvää elämää.
On hyvä muistaa Albert Einsteinin sanat, jotka tukevat sydämen viisauden tärkeyttä: ”Merkittäviä ongelmia emme voi ratkaista samalla ajattelun tasolla, joka ne on luonut.” On siis etsittävä viisautta tavanomaisen ajattelun ylittävältä tasolta.
Annu (Anne-Liisa) Palmu
OTK, vertaiskeskustelija
Hekate Consulting
