Avaan silmäni ja tunnen oloni rauhalliseksi. Levolliseksi jopa. Noin kolme sekuntia myöhemmin todellisuus iskee tikarin lailla vatsaani. Mieleeni palaa se kaikki, minkä unen turvasatama hetkeksi pyyhki muististani: Isäni kuoli eilen. Hän on poissa. Lopullisesti! Se ei ollutkaan vain pahaa unta, josta voin herätä, vaan painajainen, joka alkaa herätessä. Painajainen, joka vain jatkuu. Suru pusertaa rintaa. Se jäytää vatsaa ja tykyttää ohimolla. Suru valtaa minut. Hyökyaallon lailla se jyrää päälleni ja jättää minut alleen. Enkä tiedä, miten voisin päästä takaisin pintaan.
Suru on viiltävää kipua ja sydämestä kumpuavaa sielun ikävää. Suru on luopumista jostain, mikä on meille tärkeää, merkityksellistä ja rakasta. Usein surun rinnalla kulkee voimattomuudentunne – miksi en vaan voi muuttaa tai korjata tilannetta ja jollain taianomaisella tavalla palauttaa kaikkea ennalleen?
Suru on hyvin kokonaisvaltainen tunne, jota monen on vaikeaa sietää. Surua vähätellään, vältellään ja jopa turrutetaan. Se yritetään saada sovitettua tiettyihin ennalta määritettyihin aikaraameihin, suruaikaan, jonka aikana surua on rajallisessa määrin soveliasta tuntea. Suru ei kuitenkaan noudata ennalta sovittuja kaavoja, sääntöjä tai määräaikoja. Se tulee, kun on tullakseen ja monesti jää pysyväksi seuralaiseksi: alivuokralaiseksi, joka ei jätä rauhaa ja jota ei pysty häätämään, mutta joka ei maksa vuokraa.
Niin surullista kuin suru onkin, se on myös tärkeä ja hyödyllinen tunne. Surun ytimestä löytyy aina rakkaus, ne ovat erottamaton kaksikko. Mitä suurempi suru, sitä suurempaa on myös rakkaus. Siten ainoa tapa karistaa suru, on päästää irti rakkaudesta. Ja mikä olisikaan surullisempaa kuin rakkaudesta luopuminen?
Kun pystymme näkemään surun kumpuavan rakkaudesta, suru alkaa muuttua. Se ei poistu, ei ehkä edes vähene, mutta jotain tapahtuu siitä huolimatta. Kenties surun syvä mustuus alkaa saada sävyjä tai ehkä kyynelten keskellä huomamme myös hymyilevämme jollekin erityiselle yhteiselle muistolle.
Isäni kuolemasta on kulunut jo lähes 15 vuotta. Suru ja kaipaus eivät ole kadonneet, ne ovat osa minua. Toisinaan kaipaus lyö päin kasvoja kivulta tuntuen. Kuitenkin aina, kun suru nostaa päätään, se tuo mukanaan toisen tunteen, joka on kiitollisuus. Miten kiitollinen olekaan yhteisestä matkastamme – ajasta, jonka saimme viettää yhdessä. Miten kiitollinen olenkaan, että olen voinut rakastaa niin syvästi, että se tuntuu edelleen.
Ilman rakkautta ei olisi surua.
Johannan kirja Pimeydessä kajastava valo – Trauman jälkeinen kasvu antaa toivoa ja käytännön apukeinoja sinulle, joka olet kohdannut elämässäsi menetyksiä, vastoinkäymisiä tai traumaattisia kokemuksia. Tutustu kirjaan TÄÄLLÄ.
